01.04.10
Posted in Westö Kjell at 12:26 pm by Morre
Takakansi:
Levy-yhtiön PR-kuvissa he näyttivät hyvin nuorilta, kuin suoraan Antonionin Blow Upista. Osa kuteista on Lontoosta, Adrianan samettitakki ja Arielin oranssi puhvihihainen paita. Kaivopuisto, toukokuu 1966.
Kallion kulmien voitontahtoinen tappelupukari Jouni, haavanlehdenherkkä Ariel ja säkenöivä Adriana, jonka sisimmässä lepattaa suruvaippa. Kolme nuorta ja unelma. Jos folktrion esikoissinglestä olisi tullut hitti ja he olisivat jatkaneet yhdessä, he olisivat voineet ehkä suojella toisiaan. Kun käy yöhön yksin, ei tiedä kenen saaliiksi jää.
Miksi sukupolvet hukkaavat mahdollisuutensa? Adrianan pikkusiskoon rakastunut Frank Loman haluaa ymmärtää, ja etsii käsiinsä politiikan entisen ihmelapsen Jouni Mannerin.
Oma arvio:
Tämä oli ensimmäinen Westön kirja jonka olen lukenut. Ennakko-odotuksia ei oikeastaan ollut suuntaan tai toiseen. Olen joskus lukaissut kohtuullisen mairittelevia arvosteluja hänen kirjoistaan, mutta en muodostanut (pelkästään) niiden perusteella mitään mielikuvaa. Tiesin vain, että romaanit ovat Helsinki-miljööhön vahvasti nojaavia. Se odotus kyllä täyttyi, joskin yli äyräiden. Välillä tuntui, että luinkin matkaopasta enkä proosaa. Tiedän, että yksityiskohdilla haetaan todentuntua, mutta rajansa niilläkin. Pitääkö joka hiivatin katu, puisto ja kaupunginosa mainita? Useastikin? Välillä maantieteellisillä yksityiskohdilla kikkailu tuntui jopa huvittavalta brassailulta, kun lukijalle tuotiin ilmi se seikka, että osa yksityiskohdista on muuttunut paljonkin 1950- ja 2000-lukujen välillä. Lyhyissä pätkissä, joissa kuvattiin Tukholmaa ja Gotlantia, ei yksityiskohtia ollut niin paljon. Hm.
Älä käy yöhön yksin kulkee kahdelta katsantokannalta. Ensin puhutaan Jounista, Arielista (joka on mies, vaikka sinnikkäästi minun mielikuvissani nainen – joskin hän oli hyvin androgyyninen hahmo) ja Adrianasta. Toisessa osassa puhutaan Frank Lomanista ja Evasta. Molemmissa osissa kertojana on Frank, joskin jälkimmäisessä hän tuo kertojanrooliaan voimakkaammin esille.
En tiedä mikä ärsytti eniten. Frank sekä hahmona että kertojana, kömpelö suomen kieli, muiden hahmojen teennäisyys, turhan pitkäksi vedetty loppu joka saa hyvin siirappisen kliimaksinsa vai Westön epätasainen tyyli. Tuntuu siltä, ettei koko kirjasta ole hyvää sanottavaa vaikka sen luinkin suhteellisen nopeasti. Olin jo luovuttamispisteessä jossakin vaiheessa, mutta päätin sinnikkäästi antaa kirjalle mahdollisuuden loppuun saakka. Turha juttu.
Frank hahmona oli helvetin rasittava ja säälittävä. Suhde Evaan oli ja pysyi onnettomana. Frankissa ei ollut minkäänlaista potkua. Jostakin syystä tällaiset säälittävät nyhväkkeet ärsyttävät välittömästi. Se ei kuitenkaan välttämättä pilaa tarinaa. Kaksi muuta mieleenjäänyttä nyhväkettä ovat Canthin Hanna (Hanna) ja Juhani Ahon Elli (Papin tytär ja Papin rouva), mutta teokset ovat loistavia. Frank kertojana tuntui epäluotettavalta ja teoksen alkupäässäkin hän toi kertojanrooliaan liikaa esiin minun makuuni. Positiivisena puolena on kyllä sanottava, että Frank oli hahmoista uskottavin. Ehkä hiukan kliseinen (kuten muutkin), mutta uskottavin.
Westön epätasainen tyyli poukkoili kuin superpallo. Tuntui, että hän yritti olla niin Juhani Aho, Kari Hotakainen kuin Arto Paasilinnakin. Maalaileva tyyli ei uponnut ollenkaan näiden muiden tyylien sekaan, vaikka ehkä romaanin kokonaisuutena olisikin sopinut. Kuvaus oli kaunista, mutta väärässä paikassa. Ironisuus ja tylyys olkoot Hotakaisen heiniä. Hiukan huumoriakin oli koitettu saada mukaan, mutta ehkä Westö ei saanut sitä kunnolla istumaan ankkalammikkoon.
Tämä oli tosiaan ensimmäinen Westön kirja jonka olen lukenut. Ehkä jäänee viimeiseksikin, vaikka hyllyssä kyllä lojuu vielä Missä kuljimme kerran.
Permalink
12.20.09
Posted in Dragonlance at 11:47 am by Morre
Takakansi:
Raistlin Majeresta on tullut mustan kaavun velho ja hänellä on hallussaan lohikäärmekristalli. Hän matkustaa Nerakaan vahvistamaan voimaansa Mustan Kuningattaren palveluksessa.
Mutta Raistlin ymmärtää, että jos Takhisis voittaa, hän jää ikuisesti Kuningattaren orjaksi.
Raistlin aloittaa vaarallisen ja tappavan pelin. Hän toimii kaksoisagenttina ja tarjoaa palveluksiaan sekä valon että pimeyden voimille työskennellen keisari Ariakaalle ja Nerakan vastarintaliikkeelle.
Oma arvio:
Tiimalasivelhon lohikäärmeet on Kadonneiden kronikoiden viimeinen osa, jota olenkin jo odottanut kuin kuuta nousevaa. Täytyy tunnustaa, että pieni pettymyksen karvas maku kirvelee suussa. Hyvä sarja pitäisi ymmärtää lopettaa ajoissa ja DragonLancen aika alkaa olla jo lopuillaan.
Tämä pätkähän siis taustoittaa vuosia aiemmin ilmestynyttä Kronikoiden kolmatta osaa, Kevätaamun lohikäärmeet -kirjaa. Raistlinhan katosi siinä vaiheessa muun porukan matkasta ja nyt sitten paljastuu se, mitä ovela velho sillä välin puuhasi. Puuhattavaa tosiaan riitti Nerakassa ja Dargaardin linnassa. Raistlinista tuli kaksoisagentti oikeastaan enemmän olosuhteiden pakosta kuin silkasta halusta.
Väkisin vääntämisen maku jäi päällimmäiseksi tästä tarinasta. Raistlinin ja Fistandantiluksen taistelusta olisi saanut taatusti paljon enemmän irti, jos asiaan olisi vain viitsitty paneutua. Nyt kuitenkin sitä käsitellään varsin pintapuolisesti ja täyteaineeksi on valittu paljon muita henkilöitä, jotta Raistlinille saataisiin jotain tekemistä. Ainahan DragonLance on ollut enemmän toimintapainotteinen, mutta Weis & Hickman -kaksikko osaa kyllä pohdiskelevammankin puolensa, jos vain viitsivät.
Lohikäärmekristallin ja ylipäätään magian toimivuuden selitys jäi hyvin ylimalkaiseksi. Arvoitukseksi jäi myös lohikäärmekristallissa asuva Mustajuuri. Mikä hiton Mustajuuri? Aluksi luulin, että kääntäjälle on käynyt kömmähdys ja että kyseessä oli Cyan Verensurma -niminen lohikäärme, joka on tuttu Kronikat -sarjasta. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan Verensurmaan viitattiin myöhemmin erikseen. Voi tietysti olla, että muistinikin tekee tepposet, mutta yleensä olen näissä jutuissa aika tarkka. Raistlinilla oli myös hienot juonikuviot, mutta niiden toteutus jäi köykäiseksi ja hataraksi. Oikeastaan koko kirja tuntui juosten kustulta, näin karkeasti ilmaistuna.
Olen hieman harmissani.
Permalink
Posted in Yleinen at 11:15 am by Morre
Takakansi:
Avoin ja suorasukainen autoromaani, jossa mies rääkkää italialaista autoa ja päätyy poliisin rysään.
Oma arvio:
Kuten huomasimme, takakannen teksti oli lyhyt ja mitäänsanomaton. Kaiken lisäksi mielestäni termi ‘autoromaani’ on aika harhaanjohtava. Vaikka isossa keskiössä ovatkin keltainen Toyota Corolla ja harmaa Alfa Romeo, autot jäävät lähinnä kehyksiksi tässä romaanissa. Klassikko on taattua Hotakaista, jossa yhä toistuvat hänelle tyypilliset piirteet; ytimekkyys, aforismienomaiset lauseet ja hillitön ironia.
Klassikko on ainakin osin autofiktiivinen teos viitaten Hotakaisen omaan elämään. Kari Hotakaista henkilökohtaisesti tuntematta on vaikea sanoa missä menee fiktion ja faktan raja vaikka ääripäät onkin helppo erottaa. Kirja kertoo kirjailijasta, jonka pitäisi kirjoittaa omaelämäkerta kustannusyhtiön tuottavuusohjelman mukaisesti. Inpiraation lähteenä toimii epäilyttävästä autokaupasta löydetty Alfa Romeo, jonka Pertti Kiilopää kuitenkin varastaa. Kirjailija haluaa autonsa takaisin hinnalla millä hyvänsä. Välinäytöksenä toimii kirjailijan päiväkirjanomaisesti tehty elämäkerta värikkäine käänteineen.
Klassikon ainoa heikkous onkin juuri tuo välissä oleva päiväkirja, joka on venytetty turhan pitkäksi. Toistuvat ryyppäämisien ja muiden rymistelyjen kuviot jaksavat aluksi huvittaa, mutta kun sitä samaa jauhaa lähes 200 sivun verran, alkaa lukijana hiljalleen kyllästyä. Paras osuus toimii ehdottomasti nykypäivään sijoittuvissa tapahtumissa autokauppiaan, kirjailijan, Kiilopään ja Arvi Lindin välillä.
Tässä teoksessa on ehdottomasti paras kirjallisuudessa näkemäni avautuminen. Tuntojaan purkaa Pertti Kiilopää, jonka on jäänyt kiinni ylinopeuden ajamisesta:
-Siellä sinä nökötät pitkillä suorilla toisten perseissä eikä kukaan pääse kenestäkään ohi. Ja jos joku ohittaa, ei nosta nopeutta vaan tulee eteen kaheksaakymppiä ryömimään. Pari kertaa minulla on hermot menny ja heti lähetetään testattavaksi. Miksei niitä testata? Äijillä on alla vehkeet joita ei tartte paljon polkasta niin ollaan Lapissa, silti lykkivät yheksääkymppiä kun ovat lukeneet TeeÄmmästä, että tällä nopeudella säästää mummolamatkalla kuus desiä, jos minulla mummola olis ja sellaset hevoset alla, en viittis toisten takalistoja nuuhkia, antaisin mennä, tinttaisin kaasun lattiab läpi, panisin radion täysille, antaisin Koivuniemen Paulan huutaa ministerinketkunsa perään, jumalauta. Väärät autot on niillä miehillä. Autokauppaan pitäis saada sellanen pykälä joka kieltäis nopeiden autojen myynnin perheellisille pensansäästäjille. Senkö takia insinöörismiehet Saksassa ja Japanissa tekee pitkää päivää, että saatais hihnalta pihalle taas yks tientukko? Ei! Ne on värkänny ihmisen alle helvetin lieskat ja tulimyrskyt siksi, että joku sytyttäis ne tuleen ja ajais niin että selkänahka liimautuu penkkiin kiinni…
Ne lyllymahat homotiaiset ajaa sitä nopeutta, että ne paremmin näkis meikäläisen auton ja pääsis johtopäätöksille, että tuossa menee mätäpää, lykätään sen perään, annetaan sen tietää, että takaa tulee nousukausi… ei niitten tartte kun vilkasta meikän autoa riittää ja naudanlihaposkisten aivot raksaa että tuossa menee mätäpää, vuositulot on mun mätkyjen luokkaa, perheetön, saanu viimeksi Koiviston ensimmäisellä kaudella, peruskoulupohja, hanttihommia ja alla japsirousku, riisikuppi, taitaa jo pukata ruostetta kuskinkin päähän, mennään sen perseeseen ja annetaan ymmärtää, että rivitalo on kohta maksettu, tytär soittaa viulua ja pojalla pysyy vieraat kielet päässä, noin, hyvä tällä on keikkua takana kun on automaattilaatikko, saa vasen jalka levätä, pannaanpa nelipistestereoista vähän kotimaista puolituntista, noin…
Tämä naudanlihaposkinen lyllymaha aiheuttaa käytöksellään enemmän vaarallisia ohitustilanteita, ojaanajoja, kallionleikkauksiin suistumisia kuin meikäläinen ikinä ennättää vaikka annettais alle mikä kiituri tahansa, tämä on tosi, teidän pitäis ottaa se tänne testaukseen, mutta tänne ohjataan uhrit, me jotka ollaan venytetty hermot niin vinkeelle että kallossa soi kummat sinfoniat kun yks lyllymaha tökkii perseessä ja toinen tukkii yheksänkympin taloudellisuusajolla koko näkyvyyden, nää tukot, sumput ja nuhapumput pitäis laittaa kaikki ohitusleikkaukseen, oppisivat käyttämään edes puolet siitä voimasta joka uinuu niiden ylihintaisten osamaksupaskojen konepeltien syvyyksissä. Ne ei koskaan aja maksetuilla autoilla, siellä luuraa takana joku rahotusyhtiö, firma tai pankki, lyllymahat on haltijoita, ei ne mitään omista, välikäden kautta ne liikkuu taajamissa, lipuvat huoltsikoiden pihaan ja änkeävät sen typerän pikkuperheensä pitsajonoon, viimeisenä tulee joku rupinen lauhkeeksi jalostettu kultanen noutaja silmät tillillään, siinä jonossa ne porisevat kuin euroopan omistajat ja valkkaavat puoli tuntia yhtä hikistä sämpylää ja laskevat munkista kaloreita ja sitten lyllymahan povitaskussa soi ja se höpöttää siihen kapulaansa suureen ääneen että okei okei nyt kuule mun akku vetää viimesiään, se koko sakki käyttäytyy niinkun se ois perheen omistuksessa, vaikka kaikki on pankin, hyvä että saavat ruutuhousut käteisellä ostettua, mutta meikäläistä ovat aina kiusaamassa, minä en ole yhtään kotteroa ostanu muulla kuin suoralla rahalla ja suoralla minun kotterot kulkevat ihan liukkaasti tai kulkisivat jollei nämä visaansa vinguttavat keskiportaan porsaat ois aina tukkimassa tietä.
Ne on matkalla kuppaseen kesämökkiin, jonka ne on lainarahalla saaneet ruskeavetisen lätäkön kupeesta ja sinne niitten pitää joka toinen viikonloppu hissata luunsa vaikka parempi ois pysyä siinä pankin rivitalossa, siellä mökillä mitään rauhaa ole, siinä on vieressä toinen ruutuhousu heti virittämässä kaasugrilliä ja utelemassa harvan lepikon läpi kuulumisia tai sen naapurin murrosikäset alkavat heti tykittää kahvallisista kurkkupöntöistä teknoa. Kaasugrillin ne on hankkinu valtatien varrelle viritetystä marketista kun ei ne puita saa syttymään sen paremmin kuin vaimonräpsyä, joka näyttää jo nelikymppisenä sellasta naamaa ettei sitä viitti kattoa normaalivalaistuksessa kymmentä minuuttia pitempään kun pitää jo keksiä asiaa lätäkölle jota ne kutsuu järveksi, siis sinne ja vapa sojoon että näyttäis kalastavan, mutta sitä papiljottikojoottia siellä ollaan paossa, se on selvä. Sitten tullaan iltamyöhään pienessä sievässä rantaan ja alotetaan kränä että kuka päästi broilerinkoivet mustiks, kenen oli puhe vahtia, papiljottikojootilta nousee savu päästä kun se tajuaa, että ukko kerää sappea vaikka on ollut koko illan lätäköllä jemmapullon kanssa. Siinä ne sitten kinaa koko illan niin että naapuri kuulee ja nauraa nyrkkiinsä, että noilla menee vielä huonommin, ja koko tään ajan siinä pihassa seisoo se varmarilaguuna, rellun pornopirssi, jossa on voimaa kuin pienessä kylässä, mutta äijä ei sitä polkase niin kuin ei sitä papiljottikojoottiakaan vaan antaa sen järsiä mustunutta broilerinkoipea, vaikka tietää että sen tekee mieli niin että pohkeista valuu. Se lyllymaha, jumalauta, tekee saman muijalleen kuin sille autolleen, ei käytä niitä tarkoituksiin joihin ne on luotu. Muijasta karisee hymy ja pilke ja autosta tarkotus. Molemmat seisoo mökin pihassa keräämässä ruostetta. Ja molempien arvo tippuu silmissä…
Se Klassikosta.
Permalink
10.15.09
Posted in Falcones. Ildefonso at 3:34 am by Morre
Takakansi:
1300-luvun Barcelona, goottilaisen katedraalin rakennustyöt, rutto ja sota, keskiajan luokkayhteiskunta feodaaliherroineen ja maaorjineen sekä armoton inkvisitio – tämä on kehys uskomattomalle tarinalle, joka on täynnä vehkeilyjä, väkivaltaa ja intohimoa. Arnau Estanyol, katalonialainen maaorjan poika, saa alkunsa traagisissa olosuhteissa vanhempiensa häissä vuonna 1320. Kun Arnau syntyy, äiti ja poika haetaan feodaaliherran orjiksi. Arnaun isä pelastaa poikansa varmalta turmiolta ja he pakenevat yhdessä Barcelonaan. Arnau varttuu aikuiseksi mieheksi ja tekee lujasti töitä noustakseen sosiaalisessa hierarkiassa ja saavuttaakseen vapaan miehen aseman. Arnaun hurja elämäntarina kietoutuu yhteen yli 50 vuoden ajan Santa María del Marin kirkon rakennustöiden etenemisen kanssa.
Oma arvio:
Päädyin aikanaan ostamaan tämän kirjan luettuani eräästä mainosläpyskästä n. 30 ensimmäistä sivua. Tarina vaikutti jännittävältä ja historialliset puitteet toki kiinnostivat. Nyt lopulta kun sain luettua tämän, niin jäi hiukan tyhjä olo. “Tässäkö tämä nyt oli?” Pitäisikö tässä hiljalleen tulla siihen tulokseen, että globaalit myyntimenestykset sun muut bestsellerit eivät ole minua varten. Meren katedraali kumisi silkkaa tyhjyyttään.
Tässä romaanissa puitteet ovat kyllä kunnossa, enkä epäile (saatikka vähättele) Falconesilta vaadittua taustatyötä. Yhteiskunnan ja sen systeemien kuvaus, rakennustekniikat, tapakulttuuri… Kuvailu ei ole antropologisen yksityiskohtaista, mutta erittäin riittävää muodostamaan kehyksen lukijan mielessä. Falcones onnistuu pilaamaan romaaninsa lähinnä rautalangasta väännetyllä moralismilla ja pinnallisiksi jäävillä henkilöhahmoilla.
Päähenkilö Arnaun tarinaa seurataan vastasyntyneestä varsin iäkkääseen Arnauhun saakka. Parhaimmillaan ja syvimmillään Arnau on n. 10-vuotiaana pojanviikarina. Ihmettelevä ja identiteettiään etsivä lapsi on uskottava. Alamäki alkaa Arnaun liittyessä kuninkaan sotajoukkoihin ja se vain syvenee loppua kohden. Ikään kuin kirjailija ei jaksaisi enää tutustua kasvavaan ja muuttuvaan Arnauhun, vaan haluaa tarinansa vain eteenpäin hiukan ällöimelään loppuunsa saakka.
Arnaun ympärillä olevat naiset Falcones hahmottelee kahteen (varsin yleiseen) naiskastiin; huoriin ja madonnoihin. Naishahmoille ei anneta tilaa omaa henkilöitymistään varten, vaan heidät määritellään Arnaun ja seksuaalisen aktiivisuutensa kautta. Naishahmojen rakentaminen on Meren katedraalissa suorastaan ällöttävää ja tympivää.
Arnaulle läheiset miehetkään eivät ulotu kovinkaan moniulotteisiksi. Orja Sahat ja “veli” Joan jäävät hieman kaukaisiksi hahmoiksi. Lapsi-Joan oli jälleen onnistuneempi kuin aikuinen-Joan. Joanin tarina on kokonaisuudessaan jopa koskettavampi kuin Arnaun, ja hänen hahmossaan olisi ollut ehkä enemmän aineksia kuin Arnaun.
Kyllä Meren katedraalin nyt kerran lukaisee ja ajoittain se jopa onnistuu viihdyttämäänkin. Kertakäyttöromaani tämä kuitenkin on ja divariin se joutaa minunkin hyllystäni.
Permalink
09.29.09
Posted in Heiskanen Marjo at 6:27 am by Morre
Takakansi:
(Oikeastaan teksti on kopioitu Akateemisen kirjakaupan sivuilta, koska kirja ei enää ole minulla käsissäni vaan piti palauttaa se.)
Marjo Heiskasen epäsovinnainen esikoisromaani kertoo nelikymppisen Maisan ja hänen 15-vuotiaan Nisse-poikansa erikoislaatuisesta perheestä. Maisan biologin maailmankuva hakee asioille tieteellistä selitystä ja järjestystä, eikä hänen psyykensä aina kestä elämän sattumanvaraisuutta ja kaaosta. Nissen varhaiskypsyys kukkii hänen blogissaan, jonka kieli yhdistelee loisteliaasti puberteettista nettislangia ja verbaalista iloittelua.
Oma arvio:
On tavattoman epäreilua arvostella kirjaa, josta jo lähtökohtaisesti tietää ettei tyylilaji ole mieleinen. Vähän kuten jos joku kauhukirjan lukenut, kauhua inhoava tyyppi toteaisi kirjasta, että se oli liian pelottava ja kauhukirjamainen. Daah! Sen kuuluukin olla. Minä en pidä taideproosasta, Idiootin valinta oli liian taideproosamainen minun makuuni, joten oikeastaan tämä argumenttini (ja ehkä koko postaus) on aika turha.
Pyrin siirtämään tyylin hetkeksi sivuun ja ajattelemaan henkilöhahmoja. Nisse taisi olla eniten äänessä ja hän häiritsi minua eniten, koska en voinut millään muotoa pitää Nisseä uskottavana hahmona (vaikka Nissellä oli äärimmäisen hyvä musiikkimaku noin meikäläisen näkökulmasta). Ensinnäkin 14-vuotias poika joka käy vanhusjelpissä (siis vapaaehtoistyössä vanhusten parissa) on jo aikamoinen pommi, joka vaatisi hyvän selityksen (äiti vaatii sitä viikkorahan varjolla tms.). Sellaista ei ollut. Nissen kieli oli aika epäuskottavaa. En pidä outona sitä, että fiksu teini kikkailee kielellä, mutta jotenkin esim. slangisanat tuntuivat kovin päälleliimatuilta hemmotyyppeineen, bonahyvineen ja evottamisineen. Enkä oikein käsittänyt miksi sanoja ei olisi voinut selittää (tai näyttää), koska varmasti ainakin joiltakin esim. bofferi meni ihan ohitse. Tekeekö selittämättömyyden luoma salaperäisyys asiasta hienompaa tai korkealentoisempaa? Itsellenikin bofferi (eli itsetehty, pehmustettu ase; esim. miekka) oli tuttu vain oman liveroolipelitaustani takia.
Maisan hahmo taas oli kaikessa hulluudessaan hyvinkin todentuntuinen, josta tosin oli vaikea saada otetta. Maisan hoippuva mielenterveys kävi syynä niin raivotarkirjeisiin entiselle miesystävälle kuin oudon lyyrisiin kirjeisiin pojalleen. Maisa oli kiehtova, mutta jäi ainakin minulle hiukan etäiseksi hahmoksi ja Nissen vahva läsnäolo söi hiukan Maisankin osuutta.
Tarinana äidin ja pojan haastava suhde on varsin hyvä. Nisse on kaikessa teiniydessään tunteidensa äärirajoilla äitinsä suhteen; viha ja rakkaus vuorottelevat ovelasti. Nisse haluaa ja ei halua huomiota. Tämä oli Nissen onnistuneimpia puolia. Maisa taas suhtautuu poikaansa velvollisuudentuntoisesti – äitienhän kuuluu tehdä niin. Loppuvuosi toimii tietynlaisena aikakehyksenä ja uusivuosi tapahtumien huippuna, jolloin on helppo puhdistaa pöytä ja aloittaa alusta.
Idiootin valinta on idiootin valinta vain niille, jotka väen väkisin haluavat lukea genreä, josta eivät pidä. Muille tämä on ihan mielenkiintoinen valinta.
Permalink
09.22.09
Posted in Kundera Milan at 1:28 am by Morre
Takakansi:
Olemisen sietämätön keveys on neljän keskieurooppalaisen, sijaansa etsivän ihmisen tarina. Se on myös rakkauskertomus, syvimpiä ja kauneimpia, mitä on koskaan kirjoitettu.
Tomás, prahalainen kirurgi ja naistenmies, rakastuu päätäpahkaa herkkään hauraaseen tarjoilijattareen Terezaan. Hän haluaa tytön, mutta myös vapautensa, kaikki hänelle kertyneet ihanat naiset, joista tärkein on Sabina, itsellinen taiteilija ja seikkailijatar.
Vuosi 1968 viskoo ihmiset maailmalle. Genevessä Sabina solmii suhteen Franziin, keski-ikäiseen, osallistuvan polven tiedemieheen, jonka idealismi ulottuu koko maailmaan.
Ihmiskohtalot kutoutuvat romaanissa kuvioksi, jonka moraaliset, intellektuaaliset, eroottiset ja poliittiset kosketuskohdat ovat ainutlaatuiset aikamme kirjallisuudessa.
Oma arvio:
Eräs opiskelukaverini ehdotti minulle tätä romaania pähkäillessäni seuraavaa työmatkalukemiseksi sopivaa kirjaa. Ehdotuksen perustelut olivat hilpeät; siinä on lyhyitä lukuja ja siksi se on helppo jättää kesken. Ja kun kirja sattui olemaan jo valmiina hyllyssäni, päätin ottaa neuvosta vaarin. Niin tai näin, perustelu kyllä piti paikkansa. Olemisen sietämätön keveys oli helppo jättää kesken nimenomaan lyhyiden lukujensa vuoksi ja siksi se on erinomaisen hyvä matkakirja.
Tiesin jo kirjaan tarttuessani, että kyseessä on melkoinen klassikko, mutta en tiennyt mitä odottaa. Siitä huolimatta yllätyin hieman takakannen tekstistä ja mielenkiinnolla kävinkin tämän kimppuun. Sain tämän luettua varsin lyhyessä ajassa jo viikko sitten ja sen jälkeen olenkin vain pohdiskellut, että mitä tästä sanoisin.
Olemisen sietämätön keveys rakentuu ennenkaikkea henkilöiden ja filosofian varaan. Henkilöhahmot olivat parasta antia ja lukijana suhtautumiseni heihin oli ristiriitaista. Tomás oli yhtä aikaa raivostuttava ja säälittävä, Tereza oli ressukka, joka loppua kohden osoitti kehityksen merkkejä, Sabina jäi arvoituksellisen etäiseksi ja Franz hieman sekavaksi. Yllättävän vähällä käsittelyllä Kundera onnistui luomaan syvän kuvan Franzin vaimosta, Marie-Claudesta joka lopulta saa pitää miehensä hiukan erikoisella tavalla.
Suurimman moraalisen ryöpytyksen lukija kohtaa Tomásin ja Terezan välisessä suhteessa. Tomás haluaa rakastajattarensa, mutta Tereza ei halua jakaa häntä. Niinpä onneton Tereza painostaa hienovaraisin keinoin miestään, ja ajaa Tomásin sekasorron tilaan. Tomás yrittää hyvitellä Terezaa ja ostaa tänne koiran, joka sukupuolestaan huolimatta saa nimen Karenin (Tolstoi oli liian mahtipontinen). Kareninin kautta rakentuu hienolla tavalla ymmärrys ja vertaus ihmissuhteisiinkin. Kiintyminen, vuorovaikutus, vapaus, toistuvuus – niistä oli Kareninin rakkaus tehty.
Sabinan hahmo rakentui aluksi hienosti vapaan taiteilijattaren femme fatale -tyyppiseen rooliin, mutta loppua kohden se latistui ja olin siihen suorastaan pettynyt. Kundera ei saanut minua vakuuttumaan siitä, miksi Sabina lopulta teki sellaisen ratkaisun kuin teki. Sabinan ja Franzin suhde rakentui väärinkäsityksille (jotka jopa luetteloitiin) ja arvatahan sen saattaa, ettei sellainen kestä. Sabinan ja Tomásin suhde jäi yllättävän paljon sivuun.
En edelleenkään osaa sanoa, mitä mieltä olisin tästä teoksesta. ‘Hyvä’ tai ‘huono’ tuntuvat latteilta sanoilta, mutta ‘loistava’ tai ’surkea’ olisivat liioittelua. Matkakirjana tämä on suorastaan erinomainen, mutta lukukokemuksena… Ei. En todellakaan tiedä. Klassikkona? Kai tämä on paikkansa ansainnut, tai ainakin niin minua viisaammat ovat todenneet.
Permalink
09.13.09
Posted in Pirsig Robert M. at 2:20 am by Morre
Takakansi:
Hippikauden kulttikirja, jossa isän ja yksitoistavuotiaan pojan moottoripyöräajelu Amerikan preerialla laajenee suureksi arvojen kyselyksi, matkaksi länsimaisen ja itämaisen ajattelun ylängöille.
Oma arvio:
Takakannen teksti on hiukan suppea, mutta eipä sitä voisi paremmin selittää. Yrittää toki voi aina. Kirjan minä-hahmo (jonka nimi ei käy ilmi) ja hänen poikansa Chris tekevät tosiaan moottoripyöräretkeä halki Amerikan mantereen. Aluksi mukana on myös minäkertojan tytär Sylvia ja hänen miehensä John. Tarina kulkee oikeastaan kolmella tasolla. Ensimmäinen taso on hyvin konkreettinen moottoripyöräreissu. Toinen taso on minäkertojan pitämä “chautauqua”, eräänlainen liikkuva opetusteltta siis. Kolmas taso on englannin kielen opettajan, Faidrosin, tarina Laadun metafysiikan etsinnässä, joka kyseenalaistaa koko länsimaisen tieteen perustukset. Jollakin tasolla minäkertoja ja Faidros ovat yksi sama henkilö.
Tämä oli yksi haastavimmista kirjoista, mitä olen koskaan lukenut. Lukeminen kesti 2-3 kuukautta, sillä en kyennyt lukemaan tätä montaa sivua kerrallaan. Zen ja moottoripyörän kunnossapito ei suinkaan ole huono kirja eikä varsin raskaskaan. Kirja herättää vain paljon ajatuksia ja kyseenalaistaa yllättävän monta tuttua asiaa, kuten vaikkapa opetusjärjestelmäämme. Herkullisin ajatus oli tosiaan arvostelujärjestelmän kyseenalaistaminen. Faidroksen mukaan oppilaat opiskelevat arvosanojen ja tutkinnon vuoksi, ei aidosta oppimisen halusta. Tästä johtuen oppiminen ei ole aitoa oppimista ja asioiden ymmärtämistä, vaan tietynlaista “hauki on kala” oppimista. Niinpä hänen mukaansa koko arvostelujärjestelmä olisi syytä lakkauttaa.
Loppua kohden muuten hyvä kirja kävi kuitenkin turhan sekavaksi. Pohdinnat Aristoteleen ja Platonin opetuksista, skolastikkasta, retoriikasta ja dialektiikasta olivat kyllä edelleen kiinnostavia, mutta minäkertojan ja Chrisin tarina kävi ylikierroksilla. Leppoisa moottoripyöräreissu muuttui isän ja pojan väliseksi epämääräiseksi riidaksi, joka sai omituisen huippunsa ja vielä omituisemman loppuratkaisunsa. Olisi mielenkiintoista tietää, paljonko kirjan Chris-pojalla on yhteistä Pirsigin oman Chris-pojan kanssa, joka ammuttiin tämän ollessa 22-vuotias (kirja on kirjoitettu ennen sitä).
Zen ja moottoripyörän kunnossapito on kirja, joka vaatii ainakin minulta useamman lukukerran, jotta kykenisin sitä täysin ymmärtämään. Kirjaa on mahdotonta arvottaa hyvän ja huonon väliltä. Se on Jotain Ihan Muuta.
Permalink
09.10.09
Posted in Hotakainen Kari at 12:18 am by Morre
Takakansi:
7000 eurolla saa paljon. Salme Malmikunnas avautuu ja kertoo kaiken ihan niin kuin hän sen haluaa muistaa. Miehensä Paavon puhumattomuuden, tyttärensä Helenan onnettomuuden, Maijan avioliiton ja Pekan menestyksen kaupallisella alalla. Mutta kirjoittaako kirjailija tarinan niin kuin on sovittu, ja malttaako hän olla kirjoittamatta siitä, mistä ei saa kirjoittaa? Ja kertooko Salme totuuden?
Nimensä mukaisesti romaani kysyy ihmisen osaa ja vastaa siihen moniäänisesti: runsaan henkilögallerian voimalla se risteilee nykyajassa ja ottaa vauhtia menneestä, tekee synteesiä ostamisen ja myymisen maailmasta, kertoo jotain ikiaikaista työelämästä ennen ja nyt. Se myös väittää, että puhe pyörittää suurta osaa nykyistä liike-elämää. Mutta nyt ei myydä lankaa vaan mielikuvia. Ja kun sanat loppuvat, on tekojen aika.
Paljon on Hotakainen kirjoittanut, mutta ei aiemmin tällaista. Ihmisen osa on runsas ja moniaalle ehtivä romaani. Sen viisaus on vilpitöntä, sen liikuttavuus riisuu aseista, sen huumori on syvää. Pelotta tämä romaani kahmaisee nykyajasta kiinni ja yrittää ymmärtää sitä. Naurutta se ei ole mahdollista, itkutta se ei onnistu.
Oma arvio:
Nyt olen jo hieman rauhoittunut ja pystyn ehkä tarkastelemaan tätä romaania neutraalissa mielentilassa. Saatuani edellisen kirjan loppuun, istahdin sohvan nurkkaan viinilasin ja Ihmisen osan kanssa. Tarkoituksenani oli vain aloittaa kirjaa ja jatkaa sitä myöhemmin sitten bussilukemistona. Eihän siitä mitään tullut. Tämä oli vain pakko lukea loppuun heti. Uskomattomassa euforiassa (ei sitä viiniä niin paljon ollut) ahmaisin Ihmisen osan siltä istumalta. Yritin olla edes vähän skeptinen Antti Majanderin hehkutuksen jälkeen, mutta en vaan kyennyt. Hotakainen ei petä.
Hotkainen jos kuka osaa luoda henkilöhahmoja ja hänellä on rahkeita jättää romaani niiden varaan. Minut yllätti se, kuinka uskottava ja hyvä hahmo Salme Malmikunnas onkaan. Miten ihmeessä Hotakainen osaa mennä yli 70-vuotiaan naisihmisen nahkoihin? Jo Salmen ääni oli niin vaikuttava. Saatoin suorastaan kuulla sen kälätyksen korvissani ja kuvitella sen postikortin, mitä Salme lähetti lapsilleen. Paavon mykkyys oli sekin paljon puhuvaa ja ne vähät sanat, jotka hän oli aiemmin sanoneet, istuivat Paavon suuhun täydellisesti.
Lapset Helena, Maija ja Pekka (sekä lapsena kuollut Heikki) olivat hiukan stereotypisiä. Se kuitenkin oli ihan tarkoituksellista. Jo tavallisten nimien myötä kuka tahansa voi samaistua näihin. Helena on bisnesmaailman huipulla oleva tyypillinen näyttävä uranainen. Maija taas monellakin tapaa kapinallinen hippihenkinen nainen, joka tietysti avioituu maahanmuuttajan kanssa. Pekka taas on hissukka mammanpoika, josta äiti kuvittelee suuria mutta totuus on toinen – karumpi kuin voisi uskoakaan. Lisähöysteenä on vielä audimies Kimmo, joka saa etenkin viime aikaisten tapahtumien valossa (romaanihan on julkaistu ennen Kiesi-jupakkaa) hauskan lisäsäväyksen. Audimies on audimies ennen Kiesiäkin.
Hotakaisen tyylissä viehättää se, että niin vähällä voi sanoa niin paljon. Tässä onnistutaan moralisoimaan salakavalasti, ei sormella osoittaen. Ihmisen osa näyttää vanhoja totuuksia olematta silti kliseinen. Totuus on näkökulmakysymys, maailma muuttuu Eskoseni, nykymaailma on ankara, paha saa palkkansa jne. Tylyys, tarinan mahtava rytmitys, iskevät lauseet, uskottavat hahmot… Niistä on Hotakaisen taidot tehty.
Hotakainen maalaa hienon kuvan vastakohtien törmäämisestä; puheesta – hiljaisuudesta, vanhuksista – nuorista, suomalaisista – maahanmuuttajista, huipusta – pohjasta, ilosta – surusta, maalaisuudesta – kaupunkilaisuudesta. Romaani itketti ja nauratti, yhtä aikaa. Ensilukemalta, siinä euforiapäihtymisen tilassa, en onnistunut löytämään Ihmisen osasta mitään moitittavaa. Ehkä toinen lukukerta olisi asiallisempi ja aiheellinenkin, mutta taidan nautiskella tästä pilvilinnastani vielä hetken. Ehdottomasti tämän vuoden parhaimmistoa. Pidän tätä jopa hitusen parempana kuin Juoksuhaudantietä. Ihmisen osa on tyly romaani.
Permalink
09.06.09
Posted in Cussler Clive (& Dirk) at 9:45 am by Morre
Takakansi:
Joulukuussa 1944 kaksi japanilaisten sukellusvenettä lähetetään Tyynellemerelle kohti Yhdysvaltoja. Keisarikunnan kamikaze-yritys pakottaa amerikkalaiset aselepoon epäonnistuu, kun molemmat sukellusveneet upotetaan, ja tohtori Tanakan “salainen ase” painuu merten syvyyksiin.
Toukokuussa 2007 Aleuttien saaristossa rannikkovartioston väkeä menehtyy mystisessä kaasuturmassa. Yhdysvaltalaisdiplomaattien murhat ja tehtaan avajaisten sabotaasi Japanissa antavat syytä epäillä, että jo lakkautetuksi luultu Punainen armeijakunta on yhä voimissaan.
Dirk Pitt, merentutkimuslaitos NUMAn erikoisprojektien johtaja Dirk Pitt nuorempi ja tämän rämäpäinen kaksoissisar Summer tempautuvat keskelle Operaatio Khimairaa. Toteutuessaan terroristiryhmän kieroutunut hanke tietäisi G8-maiden johtajien kuolemaa ja miljoonien amerikkalaisten joukkosurmaa…
Oma arvio:
Lyhyesti alkuun Clive Cusslerista. Hän siis kirjoittaa Dirk Pitt -nimisestä hemmosta, joka on kuin vedenalainen Indiana Jones. Dirk Pitt -seikkailuja on ehtinyt ilmestyä jo lähemmäs kaksikymmentä. Kahdesta on tehty elokuvakin; Nostakaa Titanic! ja Sahara. Cussler itse on sukeltaja ja hän on perustanut NUMAn. Joskin oikea NUMA ja kirjoissa esiintyvä NUMA ovat hiukan erilaisia. Lisää tietoa voi kaivaa vaikkapa Wikipediasta. Aluksi Cussler kirjoitti Dirk-juttuja yksinään, mutta nyt pari uusinta hän on kirjoittanut yhdessä poikansa Dirk Cusslerin kanssa.
Musta tuuli on siis hyvin tyypillinen genrensä edustaja. Amerikkalainen sankari pelastaa suunnilleen koko maailman, ympärillä pyörii kauniita naisia, rahasta ei ole puutetta ja sankarin ulkonäkö on tietenkin hyvin komea. Sankarilla on pöljä, mutta hyväsydäminen, ystäväkin. Ei kai näistä voi valittaa, kun kerran asiaan kuuluu tällainen sooparakennelma.
Viihdyttävästä tarinasta huolimatta jotain valittamisen aihetta sentään löytyy. On hiton rasittavaa, että isällä ja pojalla on sama nimi: Dirk Pitt. Eihän se muuten haittaa, jos jommalla kummalla on poikkeava kutsumanimi (olisiko Pitty mitään?), mutta kun ei ole niin sekaannuksia pääsee sattumaan. Takakannessa mainittu johtajan titteli kuuluu vanhemmalle Pittille, ei nuoremmalle.
Nuoremman Dirkin kaksoissisar Summer ei ole erityisen rämäpäinen. Hän on varsin stereotypisesti kuvattu sankaritar, jonka sydän sykkii eläimille, on pitkä ja hoikka, hänellä on punaiset hiukset (toisin kuin kaksoisveljensä musta tukka) ja hän on sopivassa suhteessa avuton jättäen tilaa oikealle sankarille – Dirk Pitt nuoremmalle.
Cusslerien vahvuuksiin ei voi laskea dialogia eikä romantiikkaa. Molemmat aiheuttavat lukijalle myötähäpeän luoman kiusaantuneen olon. Dialogi on töksähtelevää ja epäuskottavaa. Romantiikka taas päälleliimatun oloista naurettavaa söpöstelyä. Kirjan loppusanat toimivat loistavana esimerkkinä: “Ei lauttoja”, Dirk nauroi kietaisten toisen käsivartensa Sarahin ympärille. Hän painoi kevyesti kaasua, vanha avoauto hyrräsi matalasti, ja hän ohjasi rehevän puiston halki vaaleanpunertavaan hämärään. Yöh! Ällöä.
Tarinana Musta tuuli oli kuitenkin aikasta hyvä. Terrorismirakennelma luotiin kohtuullisen uskottavasti ja jännitys säilyi ihan viimeisille sivuille saakka. Tässä kirjassa myös luonnon ja meren suojelu tulivat ilahduttavasti esiin olematta mitenkään moralisoivia tai opettavaisia teemoja. Politiikaltakaan ei voinut välttyä, mikä on mielestäni ihan hyvä asia.
Dirk Pitt -jutut ovat siis perushyvää viihdettä genrensä puitteissa. En jaksaisi kahta peräkkäin lukea, mutta esim. kerran tai kaksi vuodessa olisi oikein hyvä annosmäärä.
Permalink
08.27.09
Posted in Mäki Reijo at 11:41 am by Morre
Takakansi:
Rento turkulaisdekkari Jussi Vares varjostaa idänkaupan konsulttia ja tämän syrjähyppyjä Tallinnassa. Huimassa seikkailussa pyörivät mukana niin lännestä tilattu palkkamurhaaja, suomalainen jobbari, gruusialainen KGB-pomo kuin suloinen virolaishuorakin.
Oma arvio:
Miten minusta tuntuu, että Reijo Mäki on erityisen innostunut nimenomaan näistä itään liittyvistä jutuista? Vai liekö syynä se, että 80-luvulla Neuvostoliitto oli Suomessakin niin pinnalla oleva asia? No, ei kai sitä nyt varsinaisesti viaksi voi laskea. Monikin kirjailija jumiutuu jonnekin tietynlaiseen miljööseen ja kun sen hallitsee, niin homma kulkee kuin juna kiskoilla.
Pyrin lukemaan nämä Vares-kirjat ilmestymisjärjestyksessä, sillä minua kiinnostaa se kuinka Jussi Vareksen hahmo kehittyy. Toistaiseksi kehitys on ollut olematonta, mutta kai se on miehillä aina hiukan viiveistä? En luonnollisestikaan odota mitään “päätti mennä naimisiin ja hankkia lapsia” -ratkaisua (revin pelihousuni jos näin käy), mutta Vareksen vanheneminen kiinnostaa.
Marraskuu on musta hauta oli hiukan mitäänsanomaton Vares. Niin hyvässä kuin pahassakin. Ei erityistä moitittavaa, ei erityistä kiitettävää. Synkeä tarina, jossa huumorinkukka ei kukkinut niin paljon kuin Mäellä yleensä. Jussi ryyppää, joutuu kiperiin tilanteisiin, ryyppää, varjostaa krapulassa, ryyppää… Ihailtavaa oli se, että tässä Vareksen sankaruus jäi vähemmälle. Vares auttoi jutun ratkaisussa, mutta ei ollut mikään selkeä sankarihahmo. Ratkaisu oli mielestäni hiukan ei-tyypillinen ja sen vuoksi erittäin hyvä. Erityistä sankaria ei ollut ylipäätään, mutta sitä ei voi laskea viaksi tälle teokselle.
Vares-kirja oli jälleen oivallista bussilukemistoa. Ei vaadi syvää keskittymistä, voi jättää helposti kesken ja pokkariversio kulkee kätevästi taskussa. Kouluarvosanana antaisin 8-.
Permalink
« Previous entries Next Page » Next Page »