1 Sep 2010, Comments (2)

Stephen King: Auringonlaskun jälkeen (2008)

Author: Morre

Takakansi:

Auringonlaskun jälkeen sisältää neljätoista hyytävää kertomusta. Yhdessä niistä potilas kertoo psykiatri Johnny Bonsaitille löytäneensä syrjäiseltä pellolta kiviringin, portin toiseen maailmankaikkeuteen. Toisella puolella häämöttää vieras universumi, joka on omallemme vihamielinen. Potilas uskoo, että hänen raskas tehtävänsä on yrittää säilyttää maailman tasapaino.

Psykiatri ristii tapauksen N:ksi ja toteaa potilaan kärsivän pakko-oireista ja unettomuudesta. Kun N tekee itsemurhan, psykiatri lähtee tutkimaan peltoa nähdäkseen kivet omin silmin. Kohta psykiatri alkaa kärsiä samoista oireista kuin potilaansa…

Oma arvio:

Olen aina pitänyt Kingin novellikokoelmista. Herralla on niissäkin taito pitää lukija hyvin otteessaan ja saada vaikuttava tarina hyvinkin lyhyeen sanamäärään. Tämän kokoelman alussa King kertoo, ettei ole pitkään aikaan tehnyt novelleja ja pelkäsikin jo taidon ruostuneen. Erään toisen novelleihin liittyvän tehtävän kautta hän taas innostui aiheesta ja pitkästä aikaa kirjoitti novelleja. Sanoisin, että se näkyy Auringonlaskun jälkeen -kokoelmassa, jota pidän kevyesti yhtenä Kingin heikoimmista.

Novelleissa on hienoista kömpelyyttä, turhanaikaisia kliseitä (esim. avausnovellissa Willa, jonka King sanoi kirjoittaneensa ensimmäiseksi taukonsa jälkeen) ja paikoitellen turhaa jaarittelua ja löysyyttä. Tässä mielessä novelli onkin vaativampi juttu kuin romaani. Se antaa vähemmän virheitä anteeksi.

Pari helmeä joukosta kuitenkin löytyi. Liekö sattumaa, että suosikkini oli juuri tuo takakannessa mainittu novelli N. Perinteisen Kingimäinen juttu, joka toi mieleen etäisesti Kolkuttajat, ehkä juuri pakko-oirekeskeisyyden vuoksi. Mykkä oli toinen suosikkini; aviokriisissä paininut kaupparatsu ottaa kyytiinsä kuuromykän liftarin ja tilittää tälle elämäänsä. Harveyn uni oli kolmas suosikki, vaikka se olikin yllättävän perinteinen ratkaisuiltaan. Ehkä tässä vaikuttavin olikin Kingin taito kikkailla yksityiskohdilla, jotka saavat tapahtuman vaikuttamaan hyvin arkiselta – ja siten kauhistuttavan todentuntuiselta.

Heikoin esitys oli kokoelman päätösnovelli Hyvin tiukka paikka. Tai sitten minulla ei vain ollut taiteellista silmää tarpeeksi kakkahuumorille. Kokoelman pisin novelli keskittyy hyvin pitkälle ulosteisiin, ja siinä taas yksityiskohtien kuvailu ei oikein päässyt oikeuksiinsa vaikka King niitä kovasti viljelikin. Kakka mikä kakka. Lakkiaispäivä oli myös kohtuullisen onneton esitys, joka vaikutti lähinnä liikaa scifi-elokuvia katselleen teiniangsteissaan pyörineen pojan kynäilyltä. Aina ei voi onnistua täydellisesti. Sallittakoon se mestareillekin.

29 Aug 2010, Comments (1)

Hajatelmia, osa 1

Author: Morre

Kuluneella viikolla on tullut paljon keskusteltua maahanmuuttajista, kulttuurien yhteentörmäyksistä, ennakkoluuloista ja rasismista. Pohjalla oli ennen kaikkea uutinen, jossa kuntosaliyrittäjä kielsi rukoilun kuntosalin pukutiloissa. Kävin ko. kuntosalilla muutama vuosi sitten säännöllisesti ja siltä pohjalta ymmärrän oikein hyvin yrittäjän ratkaisun.

Eduskuntavaalien lähestyessä maahanmuuttaja-asiatkin nousevat tapetille. Tilanteet ja kannanototkärjistyvät puolin ja toisin; maahanmuuttokriittisiä syytetään rasisteiksi ja myönteisemmin asiaan suhtautuvia muuten vain sokeiksi. Molemmilla osapuolilla on taatusti pointtinsa. Itse taidan lukeutua siihen kriittisempään puoleen, vaikka ihan kaikkea en siltäkään osin hyväksy. On kummaa silti, että minut voidaan helposti leimata rasistiksi, ennakkoluuloiseksi ja ulkomaalaisvastaiseksi vain siksi, ettei minusta suvaitsevaisuus tarkoita kaiken sietämistä. En tykkää sosiaalisysteemimme väärinkäytöksistä (harrastipa sitä kuka hyvänsä taustaan katsomatta), en hyväksy sitä että omalla kulttuurilla halutaan oikeuksia toisten kustannuksella. Kuten vaikkapa vaatia kuntosaliyrittäjää rakentamaan rukoushuone tiloihinsa.

Pohdiskelin, että taidan olla uskontokriittinen ja maahanmuuttokriittinen. Mietin, että mitä yhteistä näillä mahtaa olla vai olenko vain sattumalta molempia? Minusta tuntuu, että molemmat ryhmät yrittävät usein saada muut tanssimaan oman pillinsä mukaan.

Uskontomyönteiset vetosivat aikanaan kauppojen sunnuntai-aukioloa vastaan nimenomaan uskontonsa kautta välittämättä tuon taivaallista uskonnottomista. Minusta neutraalein ratkaisu oli nimenomaan aukioloaikojen salliminen; uskonnottomat voivat hoitaa kauppa-asioitaan sunnuntaisikin ja pyhäpäivän pyhittäjät voivat pysyä kotonaan (paitsi tietysti työntekijät, mutta muillakin aloilla työskennellään sunnuntaisin). Uskontomyönteiset haluavat säilyttää myös uskonnonopetuksen kouluissa, vaikka neutraalein vaihtoehto olisi elämänkatsomustieto. Se sopisi kaikille ja näin myös edistäisi ymmärrystä toisia näkökulmia kohtaan puolin ja toisin. Uskonnollisen kasvatuksen noin muuten voi jättää kodin ja uskonnollisten yhteisöjen harteille.

Maahanmuuttomyönteiset taas tuntuvat haluavan sallia ihan kaiken. Portit auki vain kaikille ja reilusti tukea (veronmaksajien pussista) jokaiselle kovia kokeneelle mamulle. Asunnot, tuet, kielikurssit, kotouttamiset, perheenyhdistämiset… Kulungit ovat loputtomia. Ja uskallapaskin kritisoida jotakin näistä. Muistutetaan välittömästi, että vähäosaisia tulee auttaa, monikulttuurisuus rikastuttaa ja kovia kokeneita tulee ymmärtää. Tuleehan heitä, en minä sillä. Mutta entäs ne, jotka kärsivät ihan täällä kotimaassakin? Kusissa vaipoissa olevat vanhukset? Toimeentulon alarajoilla olevat lapsiperheet? Pitkäaikaissairaat? Rahaa ei riitä kaikille ja henkilökohtaisesti priorisoisin ensin “omaa sakkia”. Tuntuu kovin nurinkuriselta, että valtio ottaa taas  miljoonavelkoja ja syytää kumminkin miljoonia vaikkapa kehitysapuun, kun kotomaassakaan ei kaikilla mene kovin hyvin.

En tunnustaudu uskontovastaiseksi. Minusta jokaisella tulee olla oikeus uskoa mihin tahtoo, mutta sitä ei saa ulottaa muiden elämään. En ole ulkomaalaisvastainenkaan. Jokaisella tulee olla oikeus pitää kiinni kulttuuristaan, mutta tulee olla velvollisuus kunnioittaa myös asuinmaansa kulttuuria ja tapoja. Tämä nyt ei tarkoita sitä, että mamun tulee ryypätä ja saunoa Suomessa asuessaan. Mutta mamun tulee ymmärtää vaikkapa se seikka, että täällä ei kuulu tapoihin ryhtyä rukoilemaan missä sattuu ja pitää vaikkapa työpaikalla viittä taukoa rukoilun nimissä.

Annan kaikkien kukkien kukkia, mutta hyväksyn myös sen, ettei kaikki kukat menesty ihan missä vain. Jokaisella kukallakin on omat olosuhdevaatimuksensa ja yksi ja sama maaperä ei kykene tarjoamaan kaikille kukille kaikkea. Lannotteista huolimatta.

26 Aug 2010, Comments (1)

Ulla-Maija Paavilainen: Sokerisiskot (2008)

Author: Morre

Takakansi:

Sirkun, Pulmun ja Mariannen yhteisestä lapsuudesta on vierähtänyt aikaa, ja sisaret ovat ajautuneet valovuosien päähän toisistaan. Vanhin heistä, Sirkku, on kampaamonomistaja, jolle kotipihan kukkaistutukset ovat henkilökohtaisen näytön paikka. Pulmu on perustanut Powerwoman Institutin, hän vetää sparrauskursseja yrityksille ja piilottaa nyrjähtäneen elämäntilanteensa liituraitakuoren alle. Sisariaan nuorempi Marianne on maailmalla menestyvä valokuvaaja, jolla on intohimoinen rakkaussuhde mallityttö Chiaraan.

Kun sairaalasta varhain aamulla soitetaan Sirkulle ja ilmoitetaan äidin kuolemasta, naiset joutuvat pitkästä aikaa kohtaamaan menneisyytensä ja toisensa. Mieleen nousee haikeutta ja kauniita muistoja, mutta myös kateutta ja epävarmuutta. Ketä äiti rakastikaan eniten?

Oma arvio:

Tämä on ensimmäinen kirja, jonka olen ostanut puhtaasti vain siksi, että kansikuva on niin herkullisen näköinen punavalkoisine marianneraitoineen. Kirjan sisällön suhteen eivät odotukset siis olleet kovinkaan korkealla, joten kovin korkealta en myöskään tullut pudonneeksi.

Sirkku, Pulmu ja Marianne olivat oikein kiinnostavia henkilöitä huolimatta hienoisesta karikatyyrimäisyydestä. Etenkin Sirkku sai minut raivonpartaalle besserwisserasenteellaan ja ilkeydellään. Hän on niitä ihmisiä, jotka pitävät omaa elämäntapaansa ainoana oikeana ja muuta tyyliä noudattaville voikin vittuilla vapaasti. Sirkku tahtoo pitää kulissit kunnossa hinnalla millä hyvänsä. Pulmu jäi hieman köykäiseksi hahmoksi, vaikka hänessäkin olisi ollut itua. Luunkovan bisnesnaisen rooli ei ihan täysin sopinut hänelle ja irtosuhteet ukkomiesten kanssa tuntuivat lähinnä kliseeltä tähän naistyyppiin liitettynä. Marianne oli ehkä onnistunein ja ihastuttavin. Heikko nainen paljastuukin suhteen vahvimmaksi osapuoleksi ja Mariannessa on enemmän syvyyttä muihin sisaruksiin verrattuna.

Sokerisiskot keskittyy oikeastaan lähinnä sisarusten erilaisten elämäntyylien puimiseen kuin äidin kuolemaan tai edes siihen, ketä äiti eniten rakasti.  Mutta jollakin tapaa se puiminen jää kesken. Kirjan loppu on aikasta onneton väkerrys. Ihan kuin kirjailija olisi kyllästynyt kesken kaiken ja halusi vaan äkkiä kässäristä eroon. Loppuun on rakennettu teatraalinen riitelykohtaus, joka päättyy valokuvatuokioon ja väkinäiseen happy endiin.

Ei hullumpi bussilukemistoksi, mutta tästä olisi saanut paljon enemmänkin irti. Huumorin Paavilainen kyllä taitaa ja se paikoin pelastikin Sokerisiskot. Ehkä annan joskus Paavilaiselle toisen mahdollisuuden.

19 Aug 2010, Comments (0)

Etelä-Savon riemuja, osa 4

Author: Morre

Vähän venähtänyt jatko-osan kirjoittaminen, sillä oikeastaan viimeinen päivä ja kohde on ehkä lukijan kannalta kaikkein tylsin. Joka tapauksessa päädyimme sitten Mikkeliin. Ajattelimme sen olevan jo matkan varrella kotiin päin ja lisäksi oli aiheellista palkita mukana reippaasti matkustanut Pikku Otus. Sovimme, että viimeinen lomapäivä on Pikku Otuksen päivä ja suuntana oli Visulahti.

Saavuimme siis Mikkeliin Savonlinnan pällistelyn jälkeen. Majapaikkanamme oli Sokos Hotel Vaakuna. Siisti ja mukava paikka, mutta kunnon ilmastointia olisi kyllä kaivannut. Huoneessa oli isohko pöytätuuletin, mutta eihän se ilmastointia korvaa. Sisäänkirjautumisen jälkeen alkoikin jo nälkä kurnia vatsassa ja ryhdyimme etsimään sopivaa ravintolaa. Meillä ei ollut aavistustakaan Mikkelin ravintolatarjonnasta, mutta uskoimme löytävämme jotakin. Hotellin yhteydessä oli toki ravintola Fransmanni, mutta kuten aiemmin on jo tullut puheeksi, koitamme hiukan vältellä niitä.

Ilta oli hiukan sateinen, mutta siitä huolimatta kävimme terassilla ottamassa yhdet neuvoa antavat ja jo auttoikin. Matkalla näimme houkuttelevan ravintolan ja päädyimmekin sitten Pruuviin. Missään suomalaisessa ravintolassa en ole nähnyt niin ystävällistä henkilökuntaa kuin Pruuvissa oli. Pikku Otus otettiin hienosti huomioon vaikka erillistä lasten ruokalistaa ei ollutkaan eikä paikka muutenkaan ollut mikään perheravintolatyyppinen (siinä muutes kanssa yhden sortin helvetti). Pikku Otus kokeneena ravintolakävijänä tiedusteli listaa ja hämmentyi, kun tarjoilija lupasi valmistaa ihan mitä vain! Toive oli onneksi helposti täytettävissä ja niinpä Pikku Otus saikin salaattia, ranskalaisia, nakkeja ja lihapullia. Ja juotavaksi omenamehua. Minä ja Turjake taas leikimme teletappeja ja päädyimme keskenämme samanlaisiin annoksiin (tätä on tapahtunut pelottavan usein) ja tilasimme gorgonzola härkää. Ruoka oli erittäin hyvää, sen kanssa suositeltu punaviini oivallista (vaikka luulimmekin tilaavamme valkoviiniä) ja palvelu aivan loistavaa. Suosittelemme Pruuvia lämpimästi Mikkelissä kävijöille!

Masut täynnä olikin sitten mukava taapertaa hotellille nukkumaan, jotta jaksaisi seuraavana päivänä seikkailla Visulahdessa ja ajaa sitten kotia kohti. Olavinlinnassa kärsinyt koipeni ei tosin ollut ajokuntoinen, mutta pitihän minun olla henkisenä tukena Turjakkeelle.

Aamulla sitten olimmekin reippaina aamiaisella. Saimme jälleen vahvistuksen sille, etteivät isohkot hotellit ole meitä varten. Aamiaisryysis oli kamalan ahdistava, kun meistä kukaan ei ole erityisen aamusosiaalinen ihminen. Ja pakko hiukan kritisoida Sokos Hotellin lastenaamiaista. Lapsille oli siis laitettu oma noutopöytä, Onni Oravan aamiainen tjsp. Ja mitä siellä olikaan? Suklaamuroja ja keksejä! Niin että Onni Orava tarjoaa kunnon sokeripommin heti aamuksi. Tottahan toki lapset saivat ottaa aamiaisensa myös varsinaisesta noutopöydästä, missä olikin ihan monipuolinen valikoima perusaamiaistarvikkeita. Mutta lastenpöytää markkinoitiin juurikin “tästä lapselle hyvä aamiainen” -tyyliin. Typerää. Todella typerää.

Aamiaisen jälkeen pakkasimme tavaramme, kirjauduimme ulos ja painuimme kohti Visulahtea. Olimmekin ajoissa jo portilla ja päivästä näytti tulevan suotuisa. Kukaan meistä ei ollut aiemmin käynyt Visulahdessa ja paikka oli kyllä ihan mukava. Ei mikään erikoinen suuntaan taikka toiseen, mutta kyllä siellä viihtyi. Väkeäkin oli sopivan vähän, kun lomasesonki oli päättymässä ja oli arkipäivä.

Mikroautoilu (vai miksikä tuota nyt sanotaankaan) oli Pikku Otuksen suosikkeja ja tässä hän onkin tekemässä tyylikästä ohitusta sisäkaarteessa (sininen auto). Visulahdessa on mukavasti touhua 6-vuotiaalle vilpertille, mutta paljoa sitä vanhemmalle se varmaan alkaa olla jo hieman tylsä. Vesipuisto-osuus oli yllättävän pieni, mutta ihan mukava sekin.

Visulahden jälkeen olikin aika kääntää Oikkulin nokka kohti Espoota. Lomareissu Etelä-Savon maisemissa oli ollut oikein mukava ja opettavainenkin kaikessa tapahtumarikkaudessaan. Ensi kesälle ehkä hiukan vähemmän ohjelmaa… Liika on liikaa lomallakin eikä se saisi olla sellaista suorittamista, miltä se nyt ajoittain tuntui. Virheistä oppii!

8 Aug 2010, Comments (0)

Etelä-Savon riemuja, osa 3

Author: Morre

Keskiviikkoillan myrsky (Veera) Punkaharjulla oli lyhyehkö ja melkoisen lievä vaikkapa Uuraisiin verrattuna. Useita kaatuneita puita, sähkö- ja vesikatkos Putikon hovissa ja muuta pientä sekasotkua.

Tältä näytti Putikon hovin päärakennuksen etupiha. Yleensä tuossa kohdin pihaa oli auto tai skootteri parkissa, mutta jostakin syystä nyt niin ei ollut. Leikkimökki kärsi vaurioita, mutta muuten rakennustuhoilta vältyttiin.

Kello läheni iltakymmentä ja odottelimme yhä tietoa siitä, että lähteäkö vai jäädäkö. Sähkökatkon kanssa olisi vielä tullut jotensakin toimeen, mutta vesikatko olisi ikävämpi juttu. On ikävää etsiä hotellissa paikkaa isompaa vessa-asiaa varten, kun vessaa ei voi vetää. Kuuman päivän jälkeen suihkukin olisi poikaa. Pihassa oli kyllä lampi, mutta kovin uimakelpoiselta se ei näyttänyt.

Lopulta me teimme päätöksen lähtemisestä. Pikkuotus piti saada nukkumaan ja oli itsekin inhaa olla lähtövalmiustilassa jatkuvasti. Isäntä ymmärsi ratkaisumme ja varasikin meille jo yösijan Kerimäen Herttuasta, jossa kuulemma oli vapaata. Pikainen kännykällä googlaaminen kertoi sen olevan myös jonkinlainen kuntoutuskeskus ja Kruunupuiston lyhyestä visiitistä traumatisoituneina päätimme jättää sen väliin. Ei siis muuta kuin kamat taas Oikkulin kyytiin ja menoksi. Tilanteesta harmistuneena harkitsimme hetken verran jopa kotiinpaluuta. Myrskyn jälkeen kesäyö alkoi valjeta kauniina, joten mikäs siinä olisi ajellessa.

Päätimme kuitenkin ottaa suunnan kohti Savonlinnaa ja soitella matkan varrelta muutamiin hotelleihin, josko jossakin olisi tilaa. Matkan varrella voisi pysähtyä vaikka huoltoasemalle kahville tekemään jatkosuunnitelmia. Vaan Punkaharjupa päätti yllättää jälleen; huoltoasemat sulkivat ovensa klo 21-22. Mitä helvettiä tämä tällainenkin oli?! Ei sitten. Emme olisi halunneetkaan. Hätäpäissäni valitsin yhden pienoisen hotellin Punkaharjusta (onneksi olin ottanut sen esitteen). Sieltä vastasi ystävällinen isäntä vielä siihen aikaan illasta ja pahoitteli, että heillä oli myös sähkö- ja vesikatkos. Auts. Kiitin ja toivotin heille onnea tilanteen korjaantumiseksi. Muiden punkaharjulaisten hotellien vastaanotot olivat (ainakin esitteen mukaan) sulkeutuneet, joten vitsit alkoivat olla vähissä. Jälleen kännykän netti pelasti. Löysin Savonlinnasta hotelli Pietari Kylliäisen, jonka vastaanotto oli auki klo 23 saakka! Huonehintakin oli kohdillaan (99e, sis. aamiainen koko porukalta), sillä vaikka tilanne olikin hiukan kriittinen, niin emme suostuneet maksamaan mitään satojen eurojen sviittiä. Kaiken lisäksi ystävällinen täti kertoi Pietari Kylliäisessä olevan (yllin kyllin) tilaa, joten meidät oli pelastettu!

Savonlinnaan selvittiin pahimmalti eksymättä vaikka inhat tietyöt koittivat hieman hämätäkin. Ystävämme Pietari K. löytyikin helposti ja paikka vaikuttikin ihan siistiltä ja asialliselta. Kodikkaaksi tai tunnelmalliseksi sitä en menisi väittämään enkä yöpyisi siellä kuin yhden yön kerrallaan, mutta nyt se ajoi asiansa ihan mukavasti. Nukuimme yön mukavasti erittäin tehokkaasti ilmastoidussa huoneessa ja aamiainenkin oli ihan ok.

Aamiaisella ryhdyimme sitten pohtimaan päivän ohjelmaa, sillä edellinä iltana suunnittelu ei oikein edennyt. Alkuperäiset suunnitelmat olivat menneet aikalailla sekaisin ja kesti hitusen päästä takaisin tasapainoon. Olavinlinna oli tietysti ohjelmassa, mutta mitä sitten sen jälkeen? Kotiin suoraan? Punkaharjun Kesämaahan mikä pikkuotukselle oli luvattu? Johonkin muuhun kaupunkiin? Pari kupillista kahvia ja johan alkoi raksuttaa. Ei luovuteta, vaan annetaan seikkailun myllätä!

Mutta ensin se Olavinlinna.

Olavinlinna on ehdottomasti näkemisen ja kokemisen arvoinen paikka, ja taatusti yksi vaikuttavimpia nähtävyyksiä Suomessa ylipäätään. Kesäaikaan opastettuja kierroksia lähti tunnin välein ja sellaiselle mekin sitten ryysäsimme heti klo 11 kun perille pääsimme. Väkeä olikin paljon ja suomenkielinen ryhmä piti jakaa kahteen osaan. Kesäaikana tosin osa linnan pihasta on suljettu oopperajuhlien vuoksi (vaikka ne olisivat jo ohikin!), joten syksy on tässä mielessä parempi ajankohta Olavinlinnalle. Veera-myrsky oli käynyt näyttämässä merkkejään jo täälläkin.

Ja nyt hiukan avautumista. Tarkoitus ei ole loukata ketään. Mutta jumankauta älkää ottako opastetuille kierroksille sellaisia lapsia mukaan, jotka eivät osaa olla hiljaa. Minua ei kiinnosta ovatko he niin vauvoja, etteivät ymmärrä olla hiljaa, vai ovatko he isompia lapsia, joiden möykkääminen johtuu väsymyksestä, malttamattomuudesta, nälästä vai väliin jääneestä tapakasvatuksesta. Minua kiinnostaa vain oppaan selotus. On todella inhottavaa kaikuvassa linnasaleissa saada puheesta selvää, kun pikkuvauva itkee tai isompi muksu juoksee, kiljuu tai hölöttää. Olen ylpeä omasta pikkuotuksestamme, joka osaa olla hiljaa ja esittää kysymyksensä sitten sopivassa välissä. Onneksi tällä kertaa opas oli paikoin napakka ja ohjeisti kerrankin vanhempia tältä osin.

Opastus olikin tällä kertaa tärkeä, sillä ilman opasta Olavinlinnassa ei pääse tutustumaan esim. torneihin. Huh. Tornit. Olimme Olavinlinnassa tämän viikon torstaina ja vielä nytkin (sunnuntaina) toinen jalkani on hemmetin kipeä. Portaita on yli kaksisataa. Ei siinä mitään. Ne ovat korkeita, kapeita ja jyrkkiä kierreportaita. Jännitän portaissa muutenkin muinaisen polvivammani takia, mutta Olavinlinnassa olotilani lähenteli pakokauhua. Etenkin alaspäin tultaessa pimeät ja jyrkät kierreportaat vailla kaiteita tms. oli saada hermoni romahtamaan. Opas kyllä varoitti, että portaat olivat jyrkät, mutta en osannut arvata niitä sellaisiksi. En siis missään nimessä suosittele sitä kierrososuutta porraskammoisille, ahtaita paikkoja pelkääville jalkavaivaisille yksilöille. Jännityshän se terveen jalkani lihaksiston veti totaalisen jumiin ja täällä sitä nyt sitten parannellaan.

Ulkopuolella olikin sitten hieman tasaisempaa ja upeat maisemat (sekä yksi siideri) rauhoittivat mukavasti.

Ensimmäisessä kuvassani Olavinlinnasta näkyy seinissä olevia keppejä (rautaisia ehkäpä). Jäi oppaalta kysymättä, että mitä ne oikein ovat. Puoliskoni veikkasi niiden olevan korjaus- tai rakennustöistä olevia telineiden jäänteitä. Muisteli myös äitinsä kysyneen oppaalta asiaa, muttei tietenkään muistanut mitä opas oli silloin vastannut. Joten jos joku sattuu tietämään, niin vastauksesta oltaisiin hyvin ilahtuneita. Jäi vaivaamaan!

Olavinlinnan vieressä oli kätevästi Savonlinnan maakuntamuseo. Ei muuta kuin sinne seuraavaksi. Sisätiloissa ei valitettavasti saanut kuvata, mutta näyttelyt olivat upeat. Se esitteli elämää Saimaan rannoilta 1900-luvun alusta ja etenkin esineistö oli hyvin kiinnostavaa. Veneet, rukit, verkot, päreet, pirttisisustukset, vaatteet… Huikeaa! Suosittelen todella piipahtamaan täällä.

Toisessa kerroksessa oli myös perämoottorinäyttely (!!). Minä en siitä niin inspiroitunut, mutta miesväkeäni se tuntui kiinnostavan. Sen sijaan minuakin kiinnosti sitten vähän enemmän vanhat höyrylaivat, joihin pääsi myös tutustumaan samalla museolipulla.

s/s Ahkera

s/s Savonlinna

s/s Mikko

s/s Salama

Vaikuttavia paatteja kerrassaan. Jäin ihmettelemään vain yhtä asiaa. Näissäkin oli paljon niitä kapeita portaita ja jyrkkiä portaita ylös kansille tai alakertaan salonkiin (esim. s/s Savonlinna). Miten ihmeessä naiset ovat päässeet niihin kapeine hameineen ja puristavine korsetteineen?! Miesten on ollut ihan pakko kantaa heidät. Oma ritarini ei ollut aivan niin urhoollinen, mutta annettakoon se anteeksi tasa-arvon nimissä.

Linnan, museon ja paattitutkiskelujen jälkeen alkoi väsy iskeä. Nähtävyyksiä jaksaa vain rajatusti yhden päivän aikana, jos ne tahtoo tutkia rauhassa eikä vain juosta läpi. Niinpä oli tullut aika karistaa Savonlinnan pölyt jaloista ja suunnata seuraavaan kaupunkiin…

8 Aug 2010, Comments (0)

Etelä-Savon riemuja, osa 2

Author: Morre

Puutalot hengittävät. Ehkä siksi niissä on niin erityisen mukavaa nukkua ainakin kesähelteillä. Nukuimme siis oikein oivallisesti Putikon hovissa ensimmäisen yömme ja olimme valmiina ensimmäiseen kokonaiseen päivään Punkaharjulla keskiviikkoaamuna.

Putikon hovissa sai tilata aamiaisen halutessaan ja se syötiin päärakennuksessa. Ensimmäiselle aamulle sen halusimme, mutta jatkossa ajattelimme hyödyntää keittiötämme ja syödä aamupalan rauhassa. Olemme etenkin aamuisin tavallista erakkomaisempia, jolloin vieraat ihmiset yksinkertaisesti ahdistavat. Putikon hovissa näytti kuitenkin sen verran hiljaiselta, että mekin uskaltaisimme julkisiin tiloihin. Emme (onneksi, nimittäin ainoana asiakkaana oleminen ahdistaa myös – vaikeaa!) olleet ainoita aamupalalla olijoita, mutta olimme reilusti keski-iän alle. Muut näyttivät reilusti yli kuusikymppisiltä eikä paikalla ollut muita lapsiperheitäkään. Näimme Putikon hovin emännän, joka hämmästeli 6-vuotiasta pikkuotustamme; “Noin pieni!”. Pikkuotus ei siis ikäisekseen ole pieni, vaan ilmeisesti harvinainen lapsivieras. Hämmästyttävää. Luulisi tuollaisen paikan olevan enemmänkin lapsiperheiden suosiossa?! Oli miten oli, aamiainen maistui.

Pähkäilimme Savonlinna-kierroksen ja Retretti-höyrylaivaristeily-Kesämaa -kierrosten välillä ja päädyimme jälkimmäiseen, kun kerran oli kaunis ilma. Niinpä Oikkulin nokka kohti Retrettiä. Retretin korkea hinta hieman tyrmistytti, mutta uteliaisuus vei silti voiton. Minä ja pikkuotus emme olleet käyneet Retretissä koskaan, ja puoliskoni taas on käynyt joskus lapsena. Onneksi minä sain edes opiskelija-alennusta. Luolaan rakennettu taidenäyttely olikin kiinnostava, mutta lähinnä miljöönsä takia. Noin muuten emme varsinaisesti ole nykytaiteen ystäviä ja ylipäätään taide ei kovin syvällisesti ole meidän juttumme. Helene Schjerfbeckiä koskeva osuus olikin kiinnostavampi, vaikka olimmekin nähneet sen osin jo viime kesänä Tammisaaressa. Pekka Luukkolan teokset yllättivät positiivisesti ja harkitsimme julisteenkin ostamista. Harmi vain, ettei niistä suosikkiteoksistamme löytynyt julisteversiota. Muutaman tuhannen euron tauluversiot eivät houkuttaneet lähinnä hintapoliittisista syistä. Kaarina Alstan teokset myös hymyilyttivät ja pingviinifaneina pikkuotuksen huoneeseen päätyi yksi juliste.

Retretin luolasto oli miellyttävän viileä ja mukavaa viileyttä tarjosi myös pieni höyrylaivaristeily yli sata vuotta vanhalla s/s Heinävedellä, joka lähti kätevästi Retretin laiturilta.

Sympaattisen näköinen paatti, vai mitä? Minulle iski hillitön halu saada ylleni 1900-luvun alun aikainen hienostopuku isoine hattuineen, mutta harmikseni sellaista ei ollut saapuvilla. Lähes puolitoistatuntinen risteily oli leppoisaa menoa ja silmä lepäsi upeissa maisemissa. Ei ole vaikea ymmärtää, miksi joku haluaa tuolta päin mökin.

Risteilyn jälkeen kello oli jo kolme iltapäivällä ja vatsa ilmoitteli tarvitsevansa täytettä. Retretissä oli myös ravintola, joten tämähän sujui kätevästi. Hinnatkin olivat edulliset ja kyllä grillipihvi kelpasi isommille ja lihapullat pikkuotukselle. Tyrmistys oli melkoinen kun annokset saapuivat. Jos ei olisi ollut niin nälkä kuin oli, olisi jäänyt syömättä. Ruoka ei maistunut miltään ja pihvikin oli hitusen sitkeää sorttia. Pikkuotus, joka yleensä syö kiltisti varsinkin lihapullia, jätti annoksestaan ainakin puolet syömättä. Muusi oli tehty jauhepussia säästäen ja lihapullat maistuivat liian pahasti tehdastuotteelle. Emme toki niin halpaan hintaan (aikuisten annos 13e/kpl ja lasten annos 9e) odottaneetkaan mitään hillitöntä makuelämystä, mutta rajansa kaikella. Tässä tuli taas tämä oheistuote-teoria mieleen. Miksi siis Retretti vaivautuisi satsaamaan ruokaan, kun ihmiset käyvät siellä joka tapauksessa syömässä? Taidehan siellä on pääasia eikä ruoka. Niinpä niin. Seuraavaa kertaa siinä ravintolassa ei tule.

Aika vieri hillitöntä kyytiä eteenpäin ja niinpä lapsille suunnattu Kesämaa piti jättää seuraavaan päivään. On turhaa viedä lasta kivaan paikkaan vain pariksi tunniksi, kun seuraavana päivänä aikaa olisi enemmän. Olo oli kuuma ja hikinen, ja päätimme muuttaa suunnitelmaamme ja painua Harju-alueelta bongaamaamme uimarantaan. Missään Suomessa en ole ikinä nähnyt niin kirkasta vettä! Uimaranta oli hiljainen ja ihana poukama, jossa oli pehmeä hiekkapohja. Hiukan äkkiä se syveni, joten uimataidottomille se ei ole ihan paras mahdollinen vaikka matalaa aluetta riittikin hiukan polskutteluun. Uiminen hämyisessä alkuillassa virkisti ja ukkonen jyrähteli jossakin kaukaa. Suunnatessamme takaisin kohti majapaikkaamme, sanoinkin miehelle, että on kiva saada kunnon ukkosmyräkkä kun olen onnistunut välttämään sellaiset tänä kesänä ihan täysin. Pidän nimittäin kovasti ukkosesta!

Kannattaa harkita mitä toivoo, sillä sen voi saada! Ajoituksemme oli täydellinen saapuessamme Putikon hoviin, sillä päästyäni katoksen alle, alkoi hillitön vesisade. Ihailimme ukkosta torpassamme ja saimme hiukan lisäromantiikkaa kun sähköt katkesivat. Harmiksemme emme löytäneet kynttilöitä, joten jatkoimme tunnelmointia pimeässä ja myrsky loppuikin sitten yllättävän äkkiä. Sen jälkeen tulikin Putikon hovin isäntä ilmoittamaan, että puu oli kaatunut sähkölinjojen päälle ja että korjausta ei ole ihan äkkiä luvassa. Joutuisimme siirtymään päärakennukseen. Eihän sille mitään voinut ja hiukan haikein mielin pakkasimme tavaramme ja jätimme Meijerimme. Päärakennuksen huone oli myös oikein siisti ja mukava. Sisustustyyli oli 1900-luvun alun talonpoikaismainen, pientä keittiönurkkausta toki lukuunottamatta. Harmikseni minulla ei ole siitä kuvaa. Juuri kun olin purkamassa tavaroitamme, saapui isäntä uudestaan paikalle. Sähköjen lisäksi nyt oli katkennut vesi. Korjauksesta ei siltäkään osin ollut tietoa ja koko Putikon hovin väki saatettaisiin joutua evakuoimaan toiseen hotelliin.

Tämä postaus onkin jo venähtänyt aivan liian pitkäksi, ja jätänkin seuraavaan osaan sen, mitä sitten tapahtui…

7 Aug 2010, Comments (2)

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani (1847)

Author: Morre

Takakansi:

Kotiopettajattaren romaani on 1800-luvun kuuluisimpia romaaneja, köyhän ja vaatimattoman nuoren naisen ja rikkaan ja tuiman kartanonherran synkänkaunis rakkaustarina, joka lumoaa yhä uusia lukijapolvia romanttisella kohtalonomaisuudellaan. Se on kertomus orvosta tytöstä, josta kasvoi ulkonaisesti sävyisä ja huomaamaton mutta sisäisesti intohimoinen ja oman aikansa arvoja uhmaava vahva nainen. Charlotte Brontën intensiivinen kertojanääni vangitsee ja viettelee heittäytymään tarinan vietäväksi.

Oma arvio:

Olin hiukan pessimistinen, mutta silti utelias tätä romaania kohtaan. Etenkin takakansitekstin ylistys kertomuksen vetävyydestä… Hoh! Kuka noita uskoo? Ainahan kirjoja mainostetaan vangitseviksi lukuelämyksiksi ja intensiiviseksi kerronnaksi, johon voi vain uppoutua niin ettei kirjaa malta laskea käsistään. Kotiopettajattaren romaani tempaisi kuitenkin jalat totaalisesti altani. Jane Eyre, tarinan päähenkilö, lumosi minut aivan täysin ja kolmen päivän mökkireissulla olin täysin 1800-luvun Englannissa enkä suinkaan 2010-luvun Lohjalla.

Jane Eyre on tosiaan orpo, joka elämänsä alun viettää tätinsä perheessä palvelusväkeäkin alemmassa kastissa. Kapinallinen pikkutyttö saa paljon lokaa niskaansa ja viimein täti lähettää kiusankappaleen sisäoppilaitokseen. Siellä on omat haasteensa, mutta Jane kokee ajan parempana kuin varhaisen lapsuutensa. Hän valmistuu koulusta ja jää sinne pariksi vuodeksi opettamaan, mutta mieli halajaa maailmalle ja hän päätyy kotiopettajaksi erääseen perheeseen. Loppu onkin jo historiaa.

Vaikka Jane Eyre edustaa tietyllä tapaa inhoamaani sankaritar-tyyppiä (nokkela, kiltti, jalomielinen silti kapinallinen), on hän melkoisen hellyyttävä. Parasta Janessa oli se, ettei hänestä tehty hillitöntä kaunotarta, jota poikamiehet tavoittelevat ympäri maata. Jane kuvataan varsin vaatimattoman näköisenä naisena, ja aikana, jolloin kauneus on jo ollut naimavaltti, hän saa siitä usein kuullakin. Janen henkilökuva rakentuu kiinnostavalla tavalla minä-kerronnan kautta ja tuo romaaniin juuri sen syvyyden ja vangitsevuuden.

Tuima kartanonherra, Edward Rochester, on täydellinen, juuri tällaisiin romaaneihin sopiva mies. Hiukan renttumainen, rumankomea naisten suosikki, jolla on hämäräperäinen menneisyys ja luurankoja kaapissa. Hän on hieman tyly, omintakeinen eikä hahmona ylipäätään kovin uskottava (toisin kuin Jane itse). Nämä “virheet” eivät kuitenkaan nekään haittaa, vaan ne suorastaan kuuluvat asiaan.

Tarina itsessään on melkoisen klassinen, ennalta-arvattava ja naivistinen. Mutta jännitys ja yllätyksellisyys eivät olekaan tämän romaanin pointteja. Pointtina on ihana tunnelma, vastoinkäymisten kautta saavutettu onnellinen loppu ja kyyneleitä kirvoittavan ihastuttava rakkaustarina. Romantiikan nälkäisille, historiallisten romaanien ystäville tämä kuuluu pakko-lukea -osastoon. Ihmettelen vain yhtä asiaa; miksi tämä on suomennettu Kotiopettajattaren romaaniksi eikä Jane Eyreksi kuten muissa kielissä?

7 Aug 2010, Comments (1)

Etelä-Savon riemuja, osa 1

Author: Morre

Kesäloma läheni päättymistään, mutta vielä oli yksi reissu buukattuna. Olemme autoiluihmisiä, joten nyt kun minullakin on ajokortti, niin on kivempi koluta Suomea. Päätimme aloittaa Suomen kauneimmaksi rankatusta paikasta, Punkaharjusta. Tarkoituksenamme oli viipyä Putikossa (pikkuinen paikka pienen Punkaharjun vieressä) kolme yötä ja tehdä sieltä käsin tutkimusta lähiseudun nähtävyyksiin. Vaan kuinkas sitten kävikään…

Lähdimme kohti Etelä-Savoa tiistaina aamupäivästä. Minun ajovuoroni oli ensin ja kuskia sitten vaihdettiin Luumäellä. Pysähdyimme aivan ihanassa pikkukahvilassa.

Henkilökunta oli varsin ystävällistä ja mukaan tarttui hiukan tuliaisiakin Tikrun hoitajille.

Vieraammilla seuduilla olemme tehneet työnjaon; minä olen kartturi ja puolisko on kuski. Ainakin nyt näin toistaiseksi, kun oma ajotaitoni on vielä ihan lapsenkengissään, vaikka se koko ajan paraneekin. Ilman harhautumisia löysimme kuitenkin tiemme Putikon hoviin, jossa tarkoituksemme oli olla kolme yötä.

Paikka oli suorastaan lumoava ja juuri tismalleen sitä, mitä halusimmekin. Se oli siisti, hyvin kunnossa pidetty, omaa rauhaa tarjoava ja edullinen. Hinta-laatu -suhde oli täysin kohdillaan.

Tässä majapaikkamme, josta käytettiin termiä Meijeri.

Sisältä näytti siis tältä. Kyseessä oli kahden huoneen huoneisto. Siellä oli mukava keittiö (kahvinkeitin, mikro + muut tarvikkeet), siisti vessa, jossa oli myös suihku.

Kirjauduttuamme sisälle, alkoikin olla jo huutava nälkä. Putikon hovissa ei ole ravintolaa, joten sapuska piti metsästää muualta. Ei muuta kuin autoon etsimään. Olin Putikon hovin vastaanottotilasta napannut Punkaharjun matkailuesitteen ja kävi ilmi, että ravintolat ovat lähinnä hotellien ja muiden vastaavien yhteydessä. Ajatus ei miellyttänyt, mutta minkäs teet.

Päätimme suunnistaa Kruunupuistoon. Kauniissa maisemassa oleva ravintola houkutti. Perille päästyämme totuus oli aika tyly. Punkaharjun esitteessä ei mainittu, että ravintola oli Fazer Amican. Jumalauta! Minä syön töissä sellaisessa ihan tarpeekseni. Sapuskat kyllä menettelevät työpaikkaruokalamoodissa, mutta ei vapaa-ajalla. Ravintolan ovesta astuessamme löyhähti vastaan terveyskeskushaju ja -sisustus. Vastaan köpötteli muutama vanhus rollaattorilla tilanteen kruunaamaan. Kyllä. Tiesimme, että Kruunupuisto on myös kuntoutuskeskus, mutta moiseen terveyskeskus-efektiin emme osanneet varautua. Pikavilkaisu ravintolaan, joka muistutti kouluruokalaa, vahvisti päätöksemme ja lähdimme lujaa karkuun.

Seuraavaksi suunnistimme kohti ravintola Hiekkalahtea, joka oli Holiday Club Punkaharjun yhteydessä. Ravintolaan johti valtatieltä kääntyvä pikkuinen hiekkatie, jonka päähän voisi kuvitella pikkuisen kesämökin. Pahat epäilykset alkoivat jälleen nostaa päätään. Löysimme kuitenkin perille. Parkkipaikalla ei ollut ainuttakaan autoa ja koko paikka vaikutti 20 vuotta sitten hylätyltä. Pihan yli vierähti oksarykelmä tuulen mukana ja olin kuulevinani Hyvät, pahat ja rumat -elokuvan tunnusmusiikkia jostakin kaukaa… Emme jääneet tutkiskelemaan asiaa enempää, vaan häivyimme. Olimme onneksi bonganneet ajomatkalla Nesteen huoltoaseman, josta saimme ihan riittävän täyttävät burgerit. Nesteen huoltsikka ei ollut aivan sitä, mitä olisimme halunneet, mutta emme jaksaneet etsiskellä enempää.

Jäimme pohtimaan, että eikö Suomen vanhimmalla turistialueella tosiaan ole laadukkaita ravintoloita? Kokemuksemme hotelliravintoloista eivät ole kovin mairittelevia. Ne ovat kalliita ja hienosti sisustettuja mutta hyvän ruuan kanssa niillä ei ole mitään tekemistä. Hotellissa oleva ravintola on vain majoituksen oheistuote, johon ei näemmä tarvitse satsata. Esitteen mukaan Punkaharjulla oli vain yksi pelkkä ravintola. Kyseessä oli baarin yhteydessä oleva grilli ja siihen aikaan illasta moinen ei houkuttanut pienen lapsen kanssa.

Ilmeisesti olemme harvinaisempaa kohderyhmää. Meillä ei ollut kesämökkiä (mitäpä sitä ravintolaan, jos kerran mökilläkin voisi kokkailla) eikä asuntoautoa. Majapaikassamme oli tosiaan hyvä tupakeittiö, mutta siinä vaiheessa iltaa olisi vain halunnut sapuskaa ilman sen kummempaa vaivannäköä. Haluan lomallakin lomailla enkä tehdä kotihommia.

Päätin laittaa tämän jutun useampaan osaan, sillä tarinaa vielä riittää! To be continued…

6 Aug 2010, Comments (0)

Ivan Turgenev: Tarpeettoman ihmisen päiväkirja (1850)

Author: Morre

Tämä on kolmas juttu Kolme venäläistä klassikkoa -kirjastani, joten takakansitekstiä olemme jälleen vailla. Tarpeettoman ihmisen päiväkirja on päiväkirjamuotoon puettu kertomus vakavasti sairaasta miehestä, joka tekee kuolemaa. Hän kertoo yhden vaiheen nuoruudestaan, kun hän rakastui varakkaan miehen tyttäreen.

Novellin sävy ja tyyli ovat tuttua venäläistä melankolisuutta ja teatraalisuutta. Rakastuminen Jelizavetaan pitää sisällään dramaattisen neljän hengen draamaan (neliödraama?) kaksintaisteluineen. Tapahtumien seurauksesta novellin minä pitää itseään tarpeettomana ihmisenä.

Tarpeettoman ihmisen päiväkirja oli hieman tarpeeton. Tai sitten se oli liian vaikuttavien teosten joukossa, joten sen ansiot jäivät niiden varjoon. Tarina oli hyvä, mutta jotakin siitä puuttui. Tai ehkä melankolisuuskiintiöni tuli täyteen tässä vaiheessa. Jotain Ivan Turgenevin juttuja voisi vielä lukea, joten ei tämä pahaa makua suuhun jättänyt.

31 Jul 2010, Comments (2)

Koirakuume

Author: Morre

On ihmisiä, jotka pitävät koirista. Ja sitten on koiraihmisiä. Mieheni kuuluu ensinmainittuihin ja minä viimeksi mainittuihin. Äkkinäinen voisi tietysti kuvitella, että tilannehan on suorastaan idyllinen ja että meillä olisi koira tai kaksikin. Ihan näin se ei kuitenkaan mene, sillä katsantokannoissamme on eroja.

Minä olen ollut koiraihminen lapsesta saakka. Asuin ison koirahoitolan naapurissa, jonka omistaja harjoitti myös kenneltoimintaa. Meillä kotona on ollut koiria ja minulla itsellänikin, kun muutin pois lapsuudenkodistani. Nykyään minulla ei ole koiraa eikä ole ollut kymmeneen vuoteen. Kymmeneen vuoteen. Kymmenen pitkää, tuskaista vuotta.

Toki elämäntilanteenikin ovat olleet sen verran vaihtelevia ja värikkäitä, ettei koiralle olisi ollut sijaa. En halua sohvaperunaa, vaan harrastuskaverin. Edelliset koiranikin ovat olleet palveluskoiria, joten olen toiminnanihminen sillä saralla. Näyttelypuoli ei niin kiinnosta, vaikka se osin saattaa olla välttämätöntä jos koiralle jotain titteleitä haluaa.

Ei-koiraihmisen on varmasti vaikea käsittää sitä tunnetta, mikä koiraihmisellä on ilman koiraa. Se kuitataan usein olankohautuksella tai turhanaikaisilla fraaseilla. Sappeni saa hyvin äkkiä kiehumaan ‘ei koira sovi kerrostaloon’ -mantralla, joka sitkeästi jatkaa eloaan. Toistaiseksi perustelut sille ovat olleet melkoisen hataria. Ei koira välitä siitä asuuko se sadan neliön omakotitalossa, rivitalossa vai kerrostalossa. Koiraa kiinnostaa se, että se pääsee hoitamaan soveliaaseen paikkaan tarpeensa ja että sillä on tarpeeksi toimintaa. Tarpeellinen toiminnan määrä riippuu siitä mihin käyttöön koira on jalostettu. Bordercolliella ja tiibetinspanielilla on erilaiset tarpeet. Sekä omakotitalossa että kerrostalossa koiraa voidaan hoitaa väärin. Okt:ssa on kiusaus vain avata koiralle ovi ja päästää se pihalle pissalle – siinä se toiminta. Kerrostaloasukin on sentään pakko vaivautua viemään koiransa ulos saakka. Tämä on yksi minun ja puoliskoni kiistakapuloista.

Koiran hoitaminen on oma lukunsa. Luonnollisesti se on tietyllä tapaa vaativampi kuin nelivarvaskilpikonna Tikru. Siinä missä Tikrun voi jättää pariksi päiväksi yksin niin että joku käy vain katsomassa sitä, koira vaatii isommat järjestelyt loman ajaksi mikäli sitä ei voi ottaa mukaan. Se täytyy lenkittää säällä kuin säällä. Sen ruokinta maksaa, rokotukset ja muut eläinlääkärikulutkaan eivät ole ilmaisia. Ei-koiraihmiset kertovat näitä asioita koiraihmiselle ihan kuin suurimpia uutisia. No oh shit! En olekaan tajunnut, että koiraa pitää lenkittää myös sateella! Tähän kyllä ei puoliskoni ole sortunut. Voimme olla asioista eri mieltä, mutta tyhmänä hän ei minua pidä.

Koirakuume siis vaivaa minua jatkuvasti enemmän tai vähemmän. Se saa ajoittain sysäyksiä, jolloin se nousee pahaksi palaksi kurkkuun ja kirvelee silmiä. Jos minulla olisi vauvakuume, niin syytettäisiin hormooneja. Koirakuumeeseen se selitys ei taida soveltua vaikka oireet ovatkin samat. Näen jatkuvasti ympärilläni ihania koiria. Ystäväni otti viime talvena ihastuttavan sekarotuisen koiraneidin. Toisella ystävälläni on kaksi valloittavaa welsh corgia. Isälläni on lupsakka kultainennoutaja ja siellä kyläillessämme oli hoidossa myös kääpiösnautseri, joka onnistui nyt antamaan taas sen pahan koirakuumesysäyksen.

Myönnän tietysti sen, että koirattoman elämä on helpompaa. Ihan kuten varmaan vauvakuumeinen tietää, että lapsettoman elämä on helpompaa. Ei pissa- ja kakkashowta. Ei hoitopulmia. Ei karvaa joka paikassa. Kolikolla on kääntöpuolensa. On tylsää, kun ei ole lenkkikaveria. On tylsää, kun ei ole harrastustoveria. Kukaan ei tule jalkopäähän istumaan kun luet kirjaa. Kukaan ei vahdi sinua nappisilmillään. Kukaan ei tule kotiovelle vastaan samalla riemulla kuin koira. Romantisoinko? Tietysti. Entisenä koiranomistajana tiedän, ettei se yhteiselo ole aina sitä ruusunpunaista auvoa. Joskus se rakki on ihan saatanan rasittava ja tiellä oleva otus, joka sotkee kaiken. Kaikella rakkaudella.

    • Morre

      Kirjoista elämänsä rakentanut naisimmeinen. Elämään mahtuu kuitenkin paljon muutakin kuin kirjallisuus - halusi tai ei. Tässä blogissa jupisen niin kirjoista kuin siitä muustakin. Iloja ja suruja, niitähän elämä on täynnä.

      Laske läpitte perkele! Hautaa pystyyn, että maata säästyy!
      -Anton Laurila / Täällä Pohjantähden alla-

    • Avainsanat

    • Kategoriat

    • Postaukset

    • Kommentit

    • Arkisto

    • Blogisuosikit

    • Linkit

    • Meta