Categories: Jupinaa

29 Aug 2010, Comments (1)

Hajatelmia, osa 1

Author: Morre

Kuluneella viikolla on tullut paljon keskusteltua maahanmuuttajista, kulttuurien yhteentörmäyksistä, ennakkoluuloista ja rasismista. Pohjalla oli ennen kaikkea uutinen, jossa kuntosaliyrittäjä kielsi rukoilun kuntosalin pukutiloissa. Kävin ko. kuntosalilla muutama vuosi sitten säännöllisesti ja siltä pohjalta ymmärrän oikein hyvin yrittäjän ratkaisun.

Eduskuntavaalien lähestyessä maahanmuuttaja-asiatkin nousevat tapetille. Tilanteet ja kannanototkärjistyvät puolin ja toisin; maahanmuuttokriittisiä syytetään rasisteiksi ja myönteisemmin asiaan suhtautuvia muuten vain sokeiksi. Molemmilla osapuolilla on taatusti pointtinsa. Itse taidan lukeutua siihen kriittisempään puoleen, vaikka ihan kaikkea en siltäkään osin hyväksy. On kummaa silti, että minut voidaan helposti leimata rasistiksi, ennakkoluuloiseksi ja ulkomaalaisvastaiseksi vain siksi, ettei minusta suvaitsevaisuus tarkoita kaiken sietämistä. En tykkää sosiaalisysteemimme väärinkäytöksistä (harrastipa sitä kuka hyvänsä taustaan katsomatta), en hyväksy sitä että omalla kulttuurilla halutaan oikeuksia toisten kustannuksella. Kuten vaikkapa vaatia kuntosaliyrittäjää rakentamaan rukoushuone tiloihinsa.

Pohdiskelin, että taidan olla uskontokriittinen ja maahanmuuttokriittinen. Mietin, että mitä yhteistä näillä mahtaa olla vai olenko vain sattumalta molempia? Minusta tuntuu, että molemmat ryhmät yrittävät usein saada muut tanssimaan oman pillinsä mukaan.

Uskontomyönteiset vetosivat aikanaan kauppojen sunnuntai-aukioloa vastaan nimenomaan uskontonsa kautta välittämättä tuon taivaallista uskonnottomista. Minusta neutraalein ratkaisu oli nimenomaan aukioloaikojen salliminen; uskonnottomat voivat hoitaa kauppa-asioitaan sunnuntaisikin ja pyhäpäivän pyhittäjät voivat pysyä kotonaan (paitsi tietysti työntekijät, mutta muillakin aloilla työskennellään sunnuntaisin). Uskontomyönteiset haluavat säilyttää myös uskonnonopetuksen kouluissa, vaikka neutraalein vaihtoehto olisi elämänkatsomustieto. Se sopisi kaikille ja näin myös edistäisi ymmärrystä toisia näkökulmia kohtaan puolin ja toisin. Uskonnollisen kasvatuksen noin muuten voi jättää kodin ja uskonnollisten yhteisöjen harteille.

Maahanmuuttomyönteiset taas tuntuvat haluavan sallia ihan kaiken. Portit auki vain kaikille ja reilusti tukea (veronmaksajien pussista) jokaiselle kovia kokeneelle mamulle. Asunnot, tuet, kielikurssit, kotouttamiset, perheenyhdistämiset… Kulungit ovat loputtomia. Ja uskallapaskin kritisoida jotakin näistä. Muistutetaan välittömästi, että vähäosaisia tulee auttaa, monikulttuurisuus rikastuttaa ja kovia kokeneita tulee ymmärtää. Tuleehan heitä, en minä sillä. Mutta entäs ne, jotka kärsivät ihan täällä kotimaassakin? Kusissa vaipoissa olevat vanhukset? Toimeentulon alarajoilla olevat lapsiperheet? Pitkäaikaissairaat? Rahaa ei riitä kaikille ja henkilökohtaisesti priorisoisin ensin “omaa sakkia”. Tuntuu kovin nurinkuriselta, että valtio ottaa taas  miljoonavelkoja ja syytää kumminkin miljoonia vaikkapa kehitysapuun, kun kotomaassakaan ei kaikilla mene kovin hyvin.

En tunnustaudu uskontovastaiseksi. Minusta jokaisella tulee olla oikeus uskoa mihin tahtoo, mutta sitä ei saa ulottaa muiden elämään. En ole ulkomaalaisvastainenkaan. Jokaisella tulee olla oikeus pitää kiinni kulttuuristaan, mutta tulee olla velvollisuus kunnioittaa myös asuinmaansa kulttuuria ja tapoja. Tämä nyt ei tarkoita sitä, että mamun tulee ryypätä ja saunoa Suomessa asuessaan. Mutta mamun tulee ymmärtää vaikkapa se seikka, että täällä ei kuulu tapoihin ryhtyä rukoilemaan missä sattuu ja pitää vaikkapa työpaikalla viittä taukoa rukoilun nimissä.

Annan kaikkien kukkien kukkia, mutta hyväksyn myös sen, ettei kaikki kukat menesty ihan missä vain. Jokaisella kukallakin on omat olosuhdevaatimuksensa ja yksi ja sama maaperä ei kykene tarjoamaan kaikille kukille kaikkea. Lannotteista huolimatta.

19 Aug 2010, Comments (0)

Etelä-Savon riemuja, osa 4

Author: Morre

Vähän venähtänyt jatko-osan kirjoittaminen, sillä oikeastaan viimeinen päivä ja kohde on ehkä lukijan kannalta kaikkein tylsin. Joka tapauksessa päädyimme sitten Mikkeliin. Ajattelimme sen olevan jo matkan varrella kotiin päin ja lisäksi oli aiheellista palkita mukana reippaasti matkustanut Pikku Otus. Sovimme, että viimeinen lomapäivä on Pikku Otuksen päivä ja suuntana oli Visulahti.

Saavuimme siis Mikkeliin Savonlinnan pällistelyn jälkeen. Majapaikkanamme oli Sokos Hotel Vaakuna. Siisti ja mukava paikka, mutta kunnon ilmastointia olisi kyllä kaivannut. Huoneessa oli isohko pöytätuuletin, mutta eihän se ilmastointia korvaa. Sisäänkirjautumisen jälkeen alkoikin jo nälkä kurnia vatsassa ja ryhdyimme etsimään sopivaa ravintolaa. Meillä ei ollut aavistustakaan Mikkelin ravintolatarjonnasta, mutta uskoimme löytävämme jotakin. Hotellin yhteydessä oli toki ravintola Fransmanni, mutta kuten aiemmin on jo tullut puheeksi, koitamme hiukan vältellä niitä.

Ilta oli hiukan sateinen, mutta siitä huolimatta kävimme terassilla ottamassa yhdet neuvoa antavat ja jo auttoikin. Matkalla näimme houkuttelevan ravintolan ja päädyimmekin sitten Pruuviin. Missään suomalaisessa ravintolassa en ole nähnyt niin ystävällistä henkilökuntaa kuin Pruuvissa oli. Pikku Otus otettiin hienosti huomioon vaikka erillistä lasten ruokalistaa ei ollutkaan eikä paikka muutenkaan ollut mikään perheravintolatyyppinen (siinä muutes kanssa yhden sortin helvetti). Pikku Otus kokeneena ravintolakävijänä tiedusteli listaa ja hämmentyi, kun tarjoilija lupasi valmistaa ihan mitä vain! Toive oli onneksi helposti täytettävissä ja niinpä Pikku Otus saikin salaattia, ranskalaisia, nakkeja ja lihapullia. Ja juotavaksi omenamehua. Minä ja Turjake taas leikimme teletappeja ja päädyimme keskenämme samanlaisiin annoksiin (tätä on tapahtunut pelottavan usein) ja tilasimme gorgonzola härkää. Ruoka oli erittäin hyvää, sen kanssa suositeltu punaviini oivallista (vaikka luulimmekin tilaavamme valkoviiniä) ja palvelu aivan loistavaa. Suosittelemme Pruuvia lämpimästi Mikkelissä kävijöille!

Masut täynnä olikin sitten mukava taapertaa hotellille nukkumaan, jotta jaksaisi seuraavana päivänä seikkailla Visulahdessa ja ajaa sitten kotia kohti. Olavinlinnassa kärsinyt koipeni ei tosin ollut ajokuntoinen, mutta pitihän minun olla henkisenä tukena Turjakkeelle.

Aamulla sitten olimmekin reippaina aamiaisella. Saimme jälleen vahvistuksen sille, etteivät isohkot hotellit ole meitä varten. Aamiaisryysis oli kamalan ahdistava, kun meistä kukaan ei ole erityisen aamusosiaalinen ihminen. Ja pakko hiukan kritisoida Sokos Hotellin lastenaamiaista. Lapsille oli siis laitettu oma noutopöytä, Onni Oravan aamiainen tjsp. Ja mitä siellä olikaan? Suklaamuroja ja keksejä! Niin että Onni Orava tarjoaa kunnon sokeripommin heti aamuksi. Tottahan toki lapset saivat ottaa aamiaisensa myös varsinaisesta noutopöydästä, missä olikin ihan monipuolinen valikoima perusaamiaistarvikkeita. Mutta lastenpöytää markkinoitiin juurikin “tästä lapselle hyvä aamiainen” -tyyliin. Typerää. Todella typerää.

Aamiaisen jälkeen pakkasimme tavaramme, kirjauduimme ulos ja painuimme kohti Visulahtea. Olimmekin ajoissa jo portilla ja päivästä näytti tulevan suotuisa. Kukaan meistä ei ollut aiemmin käynyt Visulahdessa ja paikka oli kyllä ihan mukava. Ei mikään erikoinen suuntaan taikka toiseen, mutta kyllä siellä viihtyi. Väkeäkin oli sopivan vähän, kun lomasesonki oli päättymässä ja oli arkipäivä.

Mikroautoilu (vai miksikä tuota nyt sanotaankaan) oli Pikku Otuksen suosikkeja ja tässä hän onkin tekemässä tyylikästä ohitusta sisäkaarteessa (sininen auto). Visulahdessa on mukavasti touhua 6-vuotiaalle vilpertille, mutta paljoa sitä vanhemmalle se varmaan alkaa olla jo hieman tylsä. Vesipuisto-osuus oli yllättävän pieni, mutta ihan mukava sekin.

Visulahden jälkeen olikin aika kääntää Oikkulin nokka kohti Espoota. Lomareissu Etelä-Savon maisemissa oli ollut oikein mukava ja opettavainenkin kaikessa tapahtumarikkaudessaan. Ensi kesälle ehkä hiukan vähemmän ohjelmaa… Liika on liikaa lomallakin eikä se saisi olla sellaista suorittamista, miltä se nyt ajoittain tuntui. Virheistä oppii!

8 Aug 2010, Comments (0)

Etelä-Savon riemuja, osa 3

Author: Morre

Keskiviikkoillan myrsky (Veera) Punkaharjulla oli lyhyehkö ja melkoisen lievä vaikkapa Uuraisiin verrattuna. Useita kaatuneita puita, sähkö- ja vesikatkos Putikon hovissa ja muuta pientä sekasotkua.

Tältä näytti Putikon hovin päärakennuksen etupiha. Yleensä tuossa kohdin pihaa oli auto tai skootteri parkissa, mutta jostakin syystä nyt niin ei ollut. Leikkimökki kärsi vaurioita, mutta muuten rakennustuhoilta vältyttiin.

Kello läheni iltakymmentä ja odottelimme yhä tietoa siitä, että lähteäkö vai jäädäkö. Sähkökatkon kanssa olisi vielä tullut jotensakin toimeen, mutta vesikatko olisi ikävämpi juttu. On ikävää etsiä hotellissa paikkaa isompaa vessa-asiaa varten, kun vessaa ei voi vetää. Kuuman päivän jälkeen suihkukin olisi poikaa. Pihassa oli kyllä lampi, mutta kovin uimakelpoiselta se ei näyttänyt.

Lopulta me teimme päätöksen lähtemisestä. Pikkuotus piti saada nukkumaan ja oli itsekin inhaa olla lähtövalmiustilassa jatkuvasti. Isäntä ymmärsi ratkaisumme ja varasikin meille jo yösijan Kerimäen Herttuasta, jossa kuulemma oli vapaata. Pikainen kännykällä googlaaminen kertoi sen olevan myös jonkinlainen kuntoutuskeskus ja Kruunupuiston lyhyestä visiitistä traumatisoituneina päätimme jättää sen väliin. Ei siis muuta kuin kamat taas Oikkulin kyytiin ja menoksi. Tilanteesta harmistuneena harkitsimme hetken verran jopa kotiinpaluuta. Myrskyn jälkeen kesäyö alkoi valjeta kauniina, joten mikäs siinä olisi ajellessa.

Päätimme kuitenkin ottaa suunnan kohti Savonlinnaa ja soitella matkan varrelta muutamiin hotelleihin, josko jossakin olisi tilaa. Matkan varrella voisi pysähtyä vaikka huoltoasemalle kahville tekemään jatkosuunnitelmia. Vaan Punkaharjupa päätti yllättää jälleen; huoltoasemat sulkivat ovensa klo 21-22. Mitä helvettiä tämä tällainenkin oli?! Ei sitten. Emme olisi halunneetkaan. Hätäpäissäni valitsin yhden pienoisen hotellin Punkaharjusta (onneksi olin ottanut sen esitteen). Sieltä vastasi ystävällinen isäntä vielä siihen aikaan illasta ja pahoitteli, että heillä oli myös sähkö- ja vesikatkos. Auts. Kiitin ja toivotin heille onnea tilanteen korjaantumiseksi. Muiden punkaharjulaisten hotellien vastaanotot olivat (ainakin esitteen mukaan) sulkeutuneet, joten vitsit alkoivat olla vähissä. Jälleen kännykän netti pelasti. Löysin Savonlinnasta hotelli Pietari Kylliäisen, jonka vastaanotto oli auki klo 23 saakka! Huonehintakin oli kohdillaan (99e, sis. aamiainen koko porukalta), sillä vaikka tilanne olikin hiukan kriittinen, niin emme suostuneet maksamaan mitään satojen eurojen sviittiä. Kaiken lisäksi ystävällinen täti kertoi Pietari Kylliäisessä olevan (yllin kyllin) tilaa, joten meidät oli pelastettu!

Savonlinnaan selvittiin pahimmalti eksymättä vaikka inhat tietyöt koittivat hieman hämätäkin. Ystävämme Pietari K. löytyikin helposti ja paikka vaikuttikin ihan siistiltä ja asialliselta. Kodikkaaksi tai tunnelmalliseksi sitä en menisi väittämään enkä yöpyisi siellä kuin yhden yön kerrallaan, mutta nyt se ajoi asiansa ihan mukavasti. Nukuimme yön mukavasti erittäin tehokkaasti ilmastoidussa huoneessa ja aamiainenkin oli ihan ok.

Aamiaisella ryhdyimme sitten pohtimaan päivän ohjelmaa, sillä edellinä iltana suunnittelu ei oikein edennyt. Alkuperäiset suunnitelmat olivat menneet aikalailla sekaisin ja kesti hitusen päästä takaisin tasapainoon. Olavinlinna oli tietysti ohjelmassa, mutta mitä sitten sen jälkeen? Kotiin suoraan? Punkaharjun Kesämaahan mikä pikkuotukselle oli luvattu? Johonkin muuhun kaupunkiin? Pari kupillista kahvia ja johan alkoi raksuttaa. Ei luovuteta, vaan annetaan seikkailun myllätä!

Mutta ensin se Olavinlinna.

Olavinlinna on ehdottomasti näkemisen ja kokemisen arvoinen paikka, ja taatusti yksi vaikuttavimpia nähtävyyksiä Suomessa ylipäätään. Kesäaikaan opastettuja kierroksia lähti tunnin välein ja sellaiselle mekin sitten ryysäsimme heti klo 11 kun perille pääsimme. Väkeä olikin paljon ja suomenkielinen ryhmä piti jakaa kahteen osaan. Kesäaikana tosin osa linnan pihasta on suljettu oopperajuhlien vuoksi (vaikka ne olisivat jo ohikin!), joten syksy on tässä mielessä parempi ajankohta Olavinlinnalle. Veera-myrsky oli käynyt näyttämässä merkkejään jo täälläkin.

Ja nyt hiukan avautumista. Tarkoitus ei ole loukata ketään. Mutta jumankauta älkää ottako opastetuille kierroksille sellaisia lapsia mukaan, jotka eivät osaa olla hiljaa. Minua ei kiinnosta ovatko he niin vauvoja, etteivät ymmärrä olla hiljaa, vai ovatko he isompia lapsia, joiden möykkääminen johtuu väsymyksestä, malttamattomuudesta, nälästä vai väliin jääneestä tapakasvatuksesta. Minua kiinnostaa vain oppaan selotus. On todella inhottavaa kaikuvassa linnasaleissa saada puheesta selvää, kun pikkuvauva itkee tai isompi muksu juoksee, kiljuu tai hölöttää. Olen ylpeä omasta pikkuotuksestamme, joka osaa olla hiljaa ja esittää kysymyksensä sitten sopivassa välissä. Onneksi tällä kertaa opas oli paikoin napakka ja ohjeisti kerrankin vanhempia tältä osin.

Opastus olikin tällä kertaa tärkeä, sillä ilman opasta Olavinlinnassa ei pääse tutustumaan esim. torneihin. Huh. Tornit. Olimme Olavinlinnassa tämän viikon torstaina ja vielä nytkin (sunnuntaina) toinen jalkani on hemmetin kipeä. Portaita on yli kaksisataa. Ei siinä mitään. Ne ovat korkeita, kapeita ja jyrkkiä kierreportaita. Jännitän portaissa muutenkin muinaisen polvivammani takia, mutta Olavinlinnassa olotilani lähenteli pakokauhua. Etenkin alaspäin tultaessa pimeät ja jyrkät kierreportaat vailla kaiteita tms. oli saada hermoni romahtamaan. Opas kyllä varoitti, että portaat olivat jyrkät, mutta en osannut arvata niitä sellaisiksi. En siis missään nimessä suosittele sitä kierrososuutta porraskammoisille, ahtaita paikkoja pelkääville jalkavaivaisille yksilöille. Jännityshän se terveen jalkani lihaksiston veti totaalisen jumiin ja täällä sitä nyt sitten parannellaan.

Ulkopuolella olikin sitten hieman tasaisempaa ja upeat maisemat (sekä yksi siideri) rauhoittivat mukavasti.

Ensimmäisessä kuvassani Olavinlinnasta näkyy seinissä olevia keppejä (rautaisia ehkäpä). Jäi oppaalta kysymättä, että mitä ne oikein ovat. Puoliskoni veikkasi niiden olevan korjaus- tai rakennustöistä olevia telineiden jäänteitä. Muisteli myös äitinsä kysyneen oppaalta asiaa, muttei tietenkään muistanut mitä opas oli silloin vastannut. Joten jos joku sattuu tietämään, niin vastauksesta oltaisiin hyvin ilahtuneita. Jäi vaivaamaan!

Olavinlinnan vieressä oli kätevästi Savonlinnan maakuntamuseo. Ei muuta kuin sinne seuraavaksi. Sisätiloissa ei valitettavasti saanut kuvata, mutta näyttelyt olivat upeat. Se esitteli elämää Saimaan rannoilta 1900-luvun alusta ja etenkin esineistö oli hyvin kiinnostavaa. Veneet, rukit, verkot, päreet, pirttisisustukset, vaatteet… Huikeaa! Suosittelen todella piipahtamaan täällä.

Toisessa kerroksessa oli myös perämoottorinäyttely (!!). Minä en siitä niin inspiroitunut, mutta miesväkeäni se tuntui kiinnostavan. Sen sijaan minuakin kiinnosti sitten vähän enemmän vanhat höyrylaivat, joihin pääsi myös tutustumaan samalla museolipulla.

s/s Ahkera

s/s Savonlinna

s/s Mikko

s/s Salama

Vaikuttavia paatteja kerrassaan. Jäin ihmettelemään vain yhtä asiaa. Näissäkin oli paljon niitä kapeita portaita ja jyrkkiä portaita ylös kansille tai alakertaan salonkiin (esim. s/s Savonlinna). Miten ihmeessä naiset ovat päässeet niihin kapeine hameineen ja puristavine korsetteineen?! Miesten on ollut ihan pakko kantaa heidät. Oma ritarini ei ollut aivan niin urhoollinen, mutta annettakoon se anteeksi tasa-arvon nimissä.

Linnan, museon ja paattitutkiskelujen jälkeen alkoi väsy iskeä. Nähtävyyksiä jaksaa vain rajatusti yhden päivän aikana, jos ne tahtoo tutkia rauhassa eikä vain juosta läpi. Niinpä oli tullut aika karistaa Savonlinnan pölyt jaloista ja suunnata seuraavaan kaupunkiin…

8 Aug 2010, Comments (0)

Etelä-Savon riemuja, osa 2

Author: Morre

Puutalot hengittävät. Ehkä siksi niissä on niin erityisen mukavaa nukkua ainakin kesähelteillä. Nukuimme siis oikein oivallisesti Putikon hovissa ensimmäisen yömme ja olimme valmiina ensimmäiseen kokonaiseen päivään Punkaharjulla keskiviikkoaamuna.

Putikon hovissa sai tilata aamiaisen halutessaan ja se syötiin päärakennuksessa. Ensimmäiselle aamulle sen halusimme, mutta jatkossa ajattelimme hyödyntää keittiötämme ja syödä aamupalan rauhassa. Olemme etenkin aamuisin tavallista erakkomaisempia, jolloin vieraat ihmiset yksinkertaisesti ahdistavat. Putikon hovissa näytti kuitenkin sen verran hiljaiselta, että mekin uskaltaisimme julkisiin tiloihin. Emme (onneksi, nimittäin ainoana asiakkaana oleminen ahdistaa myös – vaikeaa!) olleet ainoita aamupalalla olijoita, mutta olimme reilusti keski-iän alle. Muut näyttivät reilusti yli kuusikymppisiltä eikä paikalla ollut muita lapsiperheitäkään. Näimme Putikon hovin emännän, joka hämmästeli 6-vuotiasta pikkuotustamme; “Noin pieni!”. Pikkuotus ei siis ikäisekseen ole pieni, vaan ilmeisesti harvinainen lapsivieras. Hämmästyttävää. Luulisi tuollaisen paikan olevan enemmänkin lapsiperheiden suosiossa?! Oli miten oli, aamiainen maistui.

Pähkäilimme Savonlinna-kierroksen ja Retretti-höyrylaivaristeily-Kesämaa -kierrosten välillä ja päädyimme jälkimmäiseen, kun kerran oli kaunis ilma. Niinpä Oikkulin nokka kohti Retrettiä. Retretin korkea hinta hieman tyrmistytti, mutta uteliaisuus vei silti voiton. Minä ja pikkuotus emme olleet käyneet Retretissä koskaan, ja puoliskoni taas on käynyt joskus lapsena. Onneksi minä sain edes opiskelija-alennusta. Luolaan rakennettu taidenäyttely olikin kiinnostava, mutta lähinnä miljöönsä takia. Noin muuten emme varsinaisesti ole nykytaiteen ystäviä ja ylipäätään taide ei kovin syvällisesti ole meidän juttumme. Helene Schjerfbeckiä koskeva osuus olikin kiinnostavampi, vaikka olimmekin nähneet sen osin jo viime kesänä Tammisaaressa. Pekka Luukkolan teokset yllättivät positiivisesti ja harkitsimme julisteenkin ostamista. Harmi vain, ettei niistä suosikkiteoksistamme löytynyt julisteversiota. Muutaman tuhannen euron tauluversiot eivät houkuttaneet lähinnä hintapoliittisista syistä. Kaarina Alstan teokset myös hymyilyttivät ja pingviinifaneina pikkuotuksen huoneeseen päätyi yksi juliste.

Retretin luolasto oli miellyttävän viileä ja mukavaa viileyttä tarjosi myös pieni höyrylaivaristeily yli sata vuotta vanhalla s/s Heinävedellä, joka lähti kätevästi Retretin laiturilta.

Sympaattisen näköinen paatti, vai mitä? Minulle iski hillitön halu saada ylleni 1900-luvun alun aikainen hienostopuku isoine hattuineen, mutta harmikseni sellaista ei ollut saapuvilla. Lähes puolitoistatuntinen risteily oli leppoisaa menoa ja silmä lepäsi upeissa maisemissa. Ei ole vaikea ymmärtää, miksi joku haluaa tuolta päin mökin.

Risteilyn jälkeen kello oli jo kolme iltapäivällä ja vatsa ilmoitteli tarvitsevansa täytettä. Retretissä oli myös ravintola, joten tämähän sujui kätevästi. Hinnatkin olivat edulliset ja kyllä grillipihvi kelpasi isommille ja lihapullat pikkuotukselle. Tyrmistys oli melkoinen kun annokset saapuivat. Jos ei olisi ollut niin nälkä kuin oli, olisi jäänyt syömättä. Ruoka ei maistunut miltään ja pihvikin oli hitusen sitkeää sorttia. Pikkuotus, joka yleensä syö kiltisti varsinkin lihapullia, jätti annoksestaan ainakin puolet syömättä. Muusi oli tehty jauhepussia säästäen ja lihapullat maistuivat liian pahasti tehdastuotteelle. Emme toki niin halpaan hintaan (aikuisten annos 13e/kpl ja lasten annos 9e) odottaneetkaan mitään hillitöntä makuelämystä, mutta rajansa kaikella. Tässä tuli taas tämä oheistuote-teoria mieleen. Miksi siis Retretti vaivautuisi satsaamaan ruokaan, kun ihmiset käyvät siellä joka tapauksessa syömässä? Taidehan siellä on pääasia eikä ruoka. Niinpä niin. Seuraavaa kertaa siinä ravintolassa ei tule.

Aika vieri hillitöntä kyytiä eteenpäin ja niinpä lapsille suunnattu Kesämaa piti jättää seuraavaan päivään. On turhaa viedä lasta kivaan paikkaan vain pariksi tunniksi, kun seuraavana päivänä aikaa olisi enemmän. Olo oli kuuma ja hikinen, ja päätimme muuttaa suunnitelmaamme ja painua Harju-alueelta bongaamaamme uimarantaan. Missään Suomessa en ole ikinä nähnyt niin kirkasta vettä! Uimaranta oli hiljainen ja ihana poukama, jossa oli pehmeä hiekkapohja. Hiukan äkkiä se syveni, joten uimataidottomille se ei ole ihan paras mahdollinen vaikka matalaa aluetta riittikin hiukan polskutteluun. Uiminen hämyisessä alkuillassa virkisti ja ukkonen jyrähteli jossakin kaukaa. Suunnatessamme takaisin kohti majapaikkaamme, sanoinkin miehelle, että on kiva saada kunnon ukkosmyräkkä kun olen onnistunut välttämään sellaiset tänä kesänä ihan täysin. Pidän nimittäin kovasti ukkosesta!

Kannattaa harkita mitä toivoo, sillä sen voi saada! Ajoituksemme oli täydellinen saapuessamme Putikon hoviin, sillä päästyäni katoksen alle, alkoi hillitön vesisade. Ihailimme ukkosta torpassamme ja saimme hiukan lisäromantiikkaa kun sähköt katkesivat. Harmiksemme emme löytäneet kynttilöitä, joten jatkoimme tunnelmointia pimeässä ja myrsky loppuikin sitten yllättävän äkkiä. Sen jälkeen tulikin Putikon hovin isäntä ilmoittamaan, että puu oli kaatunut sähkölinjojen päälle ja että korjausta ei ole ihan äkkiä luvassa. Joutuisimme siirtymään päärakennukseen. Eihän sille mitään voinut ja hiukan haikein mielin pakkasimme tavaramme ja jätimme Meijerimme. Päärakennuksen huone oli myös oikein siisti ja mukava. Sisustustyyli oli 1900-luvun alun talonpoikaismainen, pientä keittiönurkkausta toki lukuunottamatta. Harmikseni minulla ei ole siitä kuvaa. Juuri kun olin purkamassa tavaroitamme, saapui isäntä uudestaan paikalle. Sähköjen lisäksi nyt oli katkennut vesi. Korjauksesta ei siltäkään osin ollut tietoa ja koko Putikon hovin väki saatettaisiin joutua evakuoimaan toiseen hotelliin.

Tämä postaus onkin jo venähtänyt aivan liian pitkäksi, ja jätänkin seuraavaan osaan sen, mitä sitten tapahtui…

7 Aug 2010, Comments (1)

Etelä-Savon riemuja, osa 1

Author: Morre

Kesäloma läheni päättymistään, mutta vielä oli yksi reissu buukattuna. Olemme autoiluihmisiä, joten nyt kun minullakin on ajokortti, niin on kivempi koluta Suomea. Päätimme aloittaa Suomen kauneimmaksi rankatusta paikasta, Punkaharjusta. Tarkoituksenamme oli viipyä Putikossa (pikkuinen paikka pienen Punkaharjun vieressä) kolme yötä ja tehdä sieltä käsin tutkimusta lähiseudun nähtävyyksiin. Vaan kuinkas sitten kävikään…

Lähdimme kohti Etelä-Savoa tiistaina aamupäivästä. Minun ajovuoroni oli ensin ja kuskia sitten vaihdettiin Luumäellä. Pysähdyimme aivan ihanassa pikkukahvilassa.

Henkilökunta oli varsin ystävällistä ja mukaan tarttui hiukan tuliaisiakin Tikrun hoitajille.

Vieraammilla seuduilla olemme tehneet työnjaon; minä olen kartturi ja puolisko on kuski. Ainakin nyt näin toistaiseksi, kun oma ajotaitoni on vielä ihan lapsenkengissään, vaikka se koko ajan paraneekin. Ilman harhautumisia löysimme kuitenkin tiemme Putikon hoviin, jossa tarkoituksemme oli olla kolme yötä.

Paikka oli suorastaan lumoava ja juuri tismalleen sitä, mitä halusimmekin. Se oli siisti, hyvin kunnossa pidetty, omaa rauhaa tarjoava ja edullinen. Hinta-laatu -suhde oli täysin kohdillaan.

Tässä majapaikkamme, josta käytettiin termiä Meijeri.

Sisältä näytti siis tältä. Kyseessä oli kahden huoneen huoneisto. Siellä oli mukava keittiö (kahvinkeitin, mikro + muut tarvikkeet), siisti vessa, jossa oli myös suihku.

Kirjauduttuamme sisälle, alkoikin olla jo huutava nälkä. Putikon hovissa ei ole ravintolaa, joten sapuska piti metsästää muualta. Ei muuta kuin autoon etsimään. Olin Putikon hovin vastaanottotilasta napannut Punkaharjun matkailuesitteen ja kävi ilmi, että ravintolat ovat lähinnä hotellien ja muiden vastaavien yhteydessä. Ajatus ei miellyttänyt, mutta minkäs teet.

Päätimme suunnistaa Kruunupuistoon. Kauniissa maisemassa oleva ravintola houkutti. Perille päästyämme totuus oli aika tyly. Punkaharjun esitteessä ei mainittu, että ravintola oli Fazer Amican. Jumalauta! Minä syön töissä sellaisessa ihan tarpeekseni. Sapuskat kyllä menettelevät työpaikkaruokalamoodissa, mutta ei vapaa-ajalla. Ravintolan ovesta astuessamme löyhähti vastaan terveyskeskushaju ja -sisustus. Vastaan köpötteli muutama vanhus rollaattorilla tilanteen kruunaamaan. Kyllä. Tiesimme, että Kruunupuisto on myös kuntoutuskeskus, mutta moiseen terveyskeskus-efektiin emme osanneet varautua. Pikavilkaisu ravintolaan, joka muistutti kouluruokalaa, vahvisti päätöksemme ja lähdimme lujaa karkuun.

Seuraavaksi suunnistimme kohti ravintola Hiekkalahtea, joka oli Holiday Club Punkaharjun yhteydessä. Ravintolaan johti valtatieltä kääntyvä pikkuinen hiekkatie, jonka päähän voisi kuvitella pikkuisen kesämökin. Pahat epäilykset alkoivat jälleen nostaa päätään. Löysimme kuitenkin perille. Parkkipaikalla ei ollut ainuttakaan autoa ja koko paikka vaikutti 20 vuotta sitten hylätyltä. Pihan yli vierähti oksarykelmä tuulen mukana ja olin kuulevinani Hyvät, pahat ja rumat -elokuvan tunnusmusiikkia jostakin kaukaa… Emme jääneet tutkiskelemaan asiaa enempää, vaan häivyimme. Olimme onneksi bonganneet ajomatkalla Nesteen huoltoaseman, josta saimme ihan riittävän täyttävät burgerit. Nesteen huoltsikka ei ollut aivan sitä, mitä olisimme halunneet, mutta emme jaksaneet etsiskellä enempää.

Jäimme pohtimaan, että eikö Suomen vanhimmalla turistialueella tosiaan ole laadukkaita ravintoloita? Kokemuksemme hotelliravintoloista eivät ole kovin mairittelevia. Ne ovat kalliita ja hienosti sisustettuja mutta hyvän ruuan kanssa niillä ei ole mitään tekemistä. Hotellissa oleva ravintola on vain majoituksen oheistuote, johon ei näemmä tarvitse satsata. Esitteen mukaan Punkaharjulla oli vain yksi pelkkä ravintola. Kyseessä oli baarin yhteydessä oleva grilli ja siihen aikaan illasta moinen ei houkuttanut pienen lapsen kanssa.

Ilmeisesti olemme harvinaisempaa kohderyhmää. Meillä ei ollut kesämökkiä (mitäpä sitä ravintolaan, jos kerran mökilläkin voisi kokkailla) eikä asuntoautoa. Majapaikassamme oli tosiaan hyvä tupakeittiö, mutta siinä vaiheessa iltaa olisi vain halunnut sapuskaa ilman sen kummempaa vaivannäköä. Haluan lomallakin lomailla enkä tehdä kotihommia.

Päätin laittaa tämän jutun useampaan osaan, sillä tarinaa vielä riittää! To be continued…

31 Jul 2010, Comments (2)

Koirakuume

Author: Morre

On ihmisiä, jotka pitävät koirista. Ja sitten on koiraihmisiä. Mieheni kuuluu ensinmainittuihin ja minä viimeksi mainittuihin. Äkkinäinen voisi tietysti kuvitella, että tilannehan on suorastaan idyllinen ja että meillä olisi koira tai kaksikin. Ihan näin se ei kuitenkaan mene, sillä katsantokannoissamme on eroja.

Minä olen ollut koiraihminen lapsesta saakka. Asuin ison koirahoitolan naapurissa, jonka omistaja harjoitti myös kenneltoimintaa. Meillä kotona on ollut koiria ja minulla itsellänikin, kun muutin pois lapsuudenkodistani. Nykyään minulla ei ole koiraa eikä ole ollut kymmeneen vuoteen. Kymmeneen vuoteen. Kymmenen pitkää, tuskaista vuotta.

Toki elämäntilanteenikin ovat olleet sen verran vaihtelevia ja värikkäitä, ettei koiralle olisi ollut sijaa. En halua sohvaperunaa, vaan harrastuskaverin. Edelliset koiranikin ovat olleet palveluskoiria, joten olen toiminnanihminen sillä saralla. Näyttelypuoli ei niin kiinnosta, vaikka se osin saattaa olla välttämätöntä jos koiralle jotain titteleitä haluaa.

Ei-koiraihmisen on varmasti vaikea käsittää sitä tunnetta, mikä koiraihmisellä on ilman koiraa. Se kuitataan usein olankohautuksella tai turhanaikaisilla fraaseilla. Sappeni saa hyvin äkkiä kiehumaan ‘ei koira sovi kerrostaloon’ -mantralla, joka sitkeästi jatkaa eloaan. Toistaiseksi perustelut sille ovat olleet melkoisen hataria. Ei koira välitä siitä asuuko se sadan neliön omakotitalossa, rivitalossa vai kerrostalossa. Koiraa kiinnostaa se, että se pääsee hoitamaan soveliaaseen paikkaan tarpeensa ja että sillä on tarpeeksi toimintaa. Tarpeellinen toiminnan määrä riippuu siitä mihin käyttöön koira on jalostettu. Bordercolliella ja tiibetinspanielilla on erilaiset tarpeet. Sekä omakotitalossa että kerrostalossa koiraa voidaan hoitaa väärin. Okt:ssa on kiusaus vain avata koiralle ovi ja päästää se pihalle pissalle – siinä se toiminta. Kerrostaloasukin on sentään pakko vaivautua viemään koiransa ulos saakka. Tämä on yksi minun ja puoliskoni kiistakapuloista.

Koiran hoitaminen on oma lukunsa. Luonnollisesti se on tietyllä tapaa vaativampi kuin nelivarvaskilpikonna Tikru. Siinä missä Tikrun voi jättää pariksi päiväksi yksin niin että joku käy vain katsomassa sitä, koira vaatii isommat järjestelyt loman ajaksi mikäli sitä ei voi ottaa mukaan. Se täytyy lenkittää säällä kuin säällä. Sen ruokinta maksaa, rokotukset ja muut eläinlääkärikulutkaan eivät ole ilmaisia. Ei-koiraihmiset kertovat näitä asioita koiraihmiselle ihan kuin suurimpia uutisia. No oh shit! En olekaan tajunnut, että koiraa pitää lenkittää myös sateella! Tähän kyllä ei puoliskoni ole sortunut. Voimme olla asioista eri mieltä, mutta tyhmänä hän ei minua pidä.

Koirakuume siis vaivaa minua jatkuvasti enemmän tai vähemmän. Se saa ajoittain sysäyksiä, jolloin se nousee pahaksi palaksi kurkkuun ja kirvelee silmiä. Jos minulla olisi vauvakuume, niin syytettäisiin hormooneja. Koirakuumeeseen se selitys ei taida soveltua vaikka oireet ovatkin samat. Näen jatkuvasti ympärilläni ihania koiria. Ystäväni otti viime talvena ihastuttavan sekarotuisen koiraneidin. Toisella ystävälläni on kaksi valloittavaa welsh corgia. Isälläni on lupsakka kultainennoutaja ja siellä kyläillessämme oli hoidossa myös kääpiösnautseri, joka onnistui nyt antamaan taas sen pahan koirakuumesysäyksen.

Myönnän tietysti sen, että koirattoman elämä on helpompaa. Ihan kuten varmaan vauvakuumeinen tietää, että lapsettoman elämä on helpompaa. Ei pissa- ja kakkashowta. Ei hoitopulmia. Ei karvaa joka paikassa. Kolikolla on kääntöpuolensa. On tylsää, kun ei ole lenkkikaveria. On tylsää, kun ei ole harrastustoveria. Kukaan ei tule jalkopäähän istumaan kun luet kirjaa. Kukaan ei vahdi sinua nappisilmillään. Kukaan ei tule kotiovelle vastaan samalla riemulla kuin koira. Romantisoinko? Tietysti. Entisenä koiranomistajana tiedän, ettei se yhteiselo ole aina sitä ruusunpunaista auvoa. Joskus se rakki on ihan saatanan rasittava ja tiellä oleva otus, joka sotkee kaiken. Kaikella rakkaudella.

24 Jul 2010, Comments (0)

Mökkireissun antia

Author: Morre

Kotiuduttu on. Itse asiassa mökki olisi ollut käytössämme sunnuntai-iltapäivään saakka, mutta koska tämä lauantai oli sateinen ja harmaa, koti-ikäväkin jo painoi, niin eipä ollut järkeä väkisinkään mökissä kyyhöttää. Kotiin on mukava tulla, vaikka viikon poissaolon jälkeen täällä tuoksahtikin hieman ummehtuneelle.

Ollaan siis yhtä mökkeilykokemusta viisaampia. Totesimme melko pian, että joka päivälle on keksittävä jotain ohjelmaa. Emme osaa vain löhötä rannassa kokonaista päivää (tämä on koettu myös ulkomaanreissuilla), etenkään 6-vuotiaan vipeltäjän kanssa, joka tahtoo koko ajan seuraa ja toimintaa. Mökkimiljöön puolesta oli kyllä tekemistä tarjolla; mukava uimaranta, minigolf-kenttä, tikkataulu, pallokenttä jne. Hiukan vaatimattomia ja nuhjaantuneita, mutta asiansa ajavia. Lisäksi mukana oli tietysti lukemistakin (niistä myöhemmin), mutta lukurauhaa ei jatkuvasti ollut tarjolla.

Siispä muutamia kohteita pitkin läntistä Uuttamaata tuli käytyä läpi. Tiistaina piipahdimme Lohjalla Tytyrin kaivosmuseossa. Se oli ilmanalaltaan varsinainen hellepäivän pelastus ja muutenkin mielenkiintoinen paikka. Oppaamme oli mukava ja asiantunteva eikä minullekaan iskenyt maanalainen pakokauhu, vaikka sitä hieman jännitinkin etukäteen. Suomalainen kaivoshistoria on sikäli vaatimatonta, että kovin ihmeellisiä tarinoita ei ollut kerrottavissa. Onnettomuuksiltakin täällä on säästytty tiukkojen turvatoimien ja maan lujuuden takia. Uutta tietoa oli se, että esim. Kiinan kaivosonnettomuudet johtuvat maan metaanipitoisuudesta, joka aiheuttaa kontrolloimattomia räjähdyksiä. Toki Kiinan turvatoimetkin ovat hiukan eri luokkaa…

Keskiviikon kohteenamme oli Fiskarsin ruukki. Ilma oli todella suosiollinen pitkin yllättävän ison alueen edestakaiseen haahuiluun. Alueen idyllisyys yllätti ja kyllä siellä ainakin kesällä kelpaisi asua. Talvesta en sitten niin tiedä. Mutkainen maantie ei ehkä talviolosuhteissa ole kovin mukava ajeltava ja minun ajotaidoillani erittäin hyvässä kesäsäässäkin oli tekemistä. Fiskarsissa on oiva tilaisuus tukea (ja nähdä) kotimaista käsityötä ja mukaan tarttuivat takorautaiset tuikkutelineet ja noppa. Lisäksi lasista tehdyt pingviini (kuvastaa puoliskoani) ja jääkarhu (minä).

Ihan näköiset! Ja lasimestarin työ näytti mielenkiintoiselta. Etenkin pikkuotustamme (jonka eläinhahmoa ei löytynyt ja se hahmovalinta ei ole oikein vielä selvillä) hämmästytti lasin puhaltaminen.

Tässä vielä kuva Fiskarsin Pikku Pässi -veturista, joka oli käytössä vielä 1960-luvulla! Ruukille on tarvittu paljon tavaraa ja Pikku Pässi on hoitanut hommaansa urheasti.

Fiskarsilta jatkettiin historiallisia polkuja pitkin kohti Mustion linnaa. Linna -nimitys on tietysti hiukan hämäävä (etenkin herrasseuralaiseni eivät tahtoneet nimitystä hyväksyä), kun ei näy muureja, torneja eikä muitakaan linnamaisia juttuja. Piti kysyä oppaalta, että miksi Mustion linnaa sanotaan linnaksi mutten sitten kehdannut kuitenkaan. Jos joku tietää selityksen, niin saapi valaista! Linna teki kyllä vaikutuksen. Pikkumies huokaili ihastuneena oppaan esitellessä mahtavia huoneita ja minäkin olin lumoissani. Etenkin kun mökkilukemistoni sijoittu 1800-luvun miljööseen, niin olin Mustiossakin aivan niissä maailmoissa. Oppaalla oli omintakeinen tyyli, joka alkukakistelun jälkeen osoittautui hyvin hilpeäksi. Linnaanhan ei pääse omin päin tutustumaan ja oppaan avulla saakin Mustion linnasta enemmän irti.

Torstaina pidimmekin taukopäivän, jolloin vahvistuikin se seikka ettei löhöily ole meitä varten. Kaksin miehen kanssa olisi kyllä keksinyt tekemistä (…), mutta muksu mukana tuo ilon mukana myöskin rajoitteita.

Perjantaina Oikkulimme nokka kääntyi kohti Turkua. Tarkoitus oli tutustua Aboa Vetukseen ja Turun linnaan. Palloiltuamme ensin ympäri Turkua etsimässä parkkipaikkaa (suosittelemme Puutorin parkkista), löysimme lopulta Aboa Vetukseen. Lumoava paikka kerrassaan! Etenkin nyt kun siellä on menossa äänimaailma näyttely, jossa siis on pyritty samaan keskiaikaisen kylän ääniä näyttelytilaan. Olisimme nauttineet näyttelystä enemmän, ellemme olisi osuneet peräti kahden opasryhmän väliin. Olisi tuntunut typerältä tunkea mukaan ryhmään (joka on kaiketi lisämaksullinenkin) ja toinen oli lapsille suunnattu ryhmä. Näin siis etenkin äänimaailma kärsi ja tutkimisen rauha oli hiukan mennyttä. Silti paikkaa voi suositella. Ars Novan puoli ei oikein kiinnostanut.

Ja vain meiltä onnistuu ajaa Turkuun tarkoituksena tutustua myös Turun linnaan ja myöhästyä siitä. Vika oli oikeastaan minun. Muistin, että Turun linna olisi ollut avoinna klo 21 saakka, kuten viime vuonna Keskiaikamarkkinoiden aikaan. Ilmeisesti ne markkinat tekevät poikkeuksen, sillä linna sulkikin ovensa jo klo 18. Näin siis tyydyimme kiertämään linnan vain ulkopuolelta. Oli typerää jättää asia tarkistamatta.

Jos Turussa kaipaa sapuskaa, niin voin hyvällä omallatunnolla suositella Oscarin Olohuonetta. Palvelu oli loistavaa, ruoka hyvää ja paikka viihtyisä.

Näiden jälkeen alkoi tosiaan mökkikiintiökin olla täynnä. Kyllä tuota samaa systeemiä harkita voi ensi kesäksikin, mutta ei meistä kyllä varsinaisia mökki-ihmisiä ainakaan tässä vaiheessa elämää saa. Arvostimme kyllä rauhaa ja hiljaisuutta (etenkin sitä hiljaisuutta kun kotimme ympärillä on rakennushommia tehty kolmisen vuotta), mökkinaapuritkin olivat mukavia (= pysyivät omissa oloissaan) ja sijainti oli loistava. Siltikin… En tiedä. Ei ollut ihan täysin meidän juttu.

18 Jul 2010, Comments (0)

Mökkeilyä

Author: Morre

Tänään pitäisi lähteä vuokramökille viikoksi. Jännittää etukäteen monikin asia ja yksi niistä on viihtyvyys. Viihdymmekö mökillä? Puitteet sinänsä pitäisi olla kunnossa; mökki on järven rannalla, siellä on sähköt (tästä huolimatta emme aio ottaa läppäreitä mukaan) eikä sinne oli pitkä ajomatkakaan. Mukaan olemme varanneet sulkapallomailat, pelikortit, kirjoja ja lapselle toki leluja.

Suomalaiset ovat mökkihullua kansaa, mutta en ole koskaan oikein päässyt mökkeilyyn kunnolla osalliseksi. Lapsuudenperheessäni mökkiä ei ollut ja jos kävinkin muiden mökeillä, olivat reissut aika lyhyitä, joten fiilikseen ei siltä osin oikein päässyt. Netti on pullollaan mökkikokemuksia ja yllättävän moni niistä on kuitenkin negatiivisia. Mökki saatetaan kokea työleiriksi, jossa ei ole aikaa rentoutua. Aina on jotakin pikkuremppaa tehtävänä ja haastavat olosuhteet (esim. sähköttömyys) tuovat lisää puuhaa ja jännitystä vaikkapa ruuanlaiton suhteen. Mökille on paljon tulijoita ja sitten saa aina olla kestitsemässä sukulaisia ja tuttavia. Kieltämättä nämä seikat ovat käyneet omassakin mielessä.

Hyvää mökkeilyäkin taatusti on. Ihannekesämökkini olisi syrjäisessä ja kallioisessa paikassa järven rannalla. Sinne ei ole monen tunnin ajomatka, kolme tuntia olisi kipuraja. Ympärillä jylhää metsää ja kalliota. Asioiden helpottamiseksi mökillä voisi olla sähköt, mutta vaikkapa sisävessaa en koe tarpeelliseksi. Mökki ei saisi olla työleiri ja kallioista ympäristöä ihailen siksi, ettei sinne vahingossakaan saa minkäänlaista puutarhaa aikaan. Ja sauna! Tietysti mökissä pitää olla sauna. Mökille tuodaan vanhat lakanat ja muut petivaatteet. Astiatkin ovat sekalaista sorttia ja kierrätyskamaa. Rumia ja ruskeita. Räsymatot. Onneton pieni liesi eikä uunia. Vanha, kovaa meteliä pitävä jääkaappi.

Siitä olisi minun unelmamökkini tehty.

6 Jul 2010, Comments (0)

Vesirokko, tuo taudeista viheliäisin

Author: Morre

Pikkuotus sai ihanan helteiselle viikolle varsinaisen täysosuman; vesirokon. Maanantaina päiväkodista soitettiin ja siitä riemu sitten alkoi. Maanantai-ilta ja tämä tiistaikin aluksi tuntui menevän turhankin helpolla, mutta nyt alkaa potilaan olo olla tuskainen. On kuumetta, kutittaa, kuuma, tylsää, jano… Lääkärisetä määräsi Ataraxia ja kyytipojaksi haettiin vielä vesirokkoon tarkoitettua viilentävää vaahtoa.

Tältä tuskaisen potilaan selkä näyttää nyt tiistai-iltana. Vanhempien hartain toive on tietenkin nopea parantuminen. Semminkin kun lomakin alkaa ensi viikolla ettei kaikki suunnitelmat mene ihan pipariksi…

29 Jun 2010, Comments (0)

“Mitäköhän tuokin minusta ajattelee…?”

Author: Morre

Teini-ikä on ihmiselämän epävarmempia aikoja. Ollaan hitonmoisia laumasieluja, vaikka toisaalta koitetaan olla hyvinkin yksilöllisiä ja erilaisia kuin kaikki muut. Teini-iässä myllää kaikkein pahiten sisällä se pelko, että toiset eivät hyväksy. Ryhmästä eristäminen voikin aiheuttaa tietynlaisia pysyviä ongelmia, jotka pahimmillaan käsiin levitessä vaikuttavat muihinkin (esim. kouluampujatapaukset). On ylipäätään ihme, että teini-iästä selviää täysissä ruumiin ja sielun voimissa.

Minulla on ollut ajokortti nyt puolitoista viikkoa. Olen taantunut teini-ikään. Ei. En hurjastele (ainakaan jos ei renkaanvingutuslähtöjä lasketa), en aja humalassa (lievässä kohmelossa kylläkin juhannusreissulta kotiin) enkä ole muiden yllytettävissä (“Äiti, miksi ajat noin hiljaa? Miksi isi sitten ajaa kovaa?”). Mutta Epävarmuus isolla E:llä on tullut takaisin.

On käynyt selvääkin selvemmäksi, että autokoulusta ei saa kuin hyvin pienet eväät oikeaa liikennettä varten. Osaan liikennesääntöjä, osaan (hauki on kala -metodilla) käyttää ja ajaa autoa. Siinä se sitten onkin. Loppurahalla opetellaan itse, vaikka sitten kantapään kautta. Autossa ei ole enää valkoista kolmiota takana selittämässä nykivää lähtöäni, lievää alinopeutta, helvetinmoista sähläämistä parkkipaikalla,  laajoja käännöksiä ja epämääräisiä korjausliikkeitä ajolinjan suhteen.

Onnettomuuksilta, kolhaisuilta ym. on ainakin toistaiseksi vältytty, joten ehkä toisaalta olen liian ankara itselleni. Tässä astuukin teini-ilmiö mukaan. Hävettää. Miksen osaa heti? Miksen osaa parkkeerata tyylikkäästi kahden auton väliin Oittaan uimarannalle? Miksen osaa jarruttaa pehmeästi aiheuttamatta niskavaurioita miehelleni ja lapselleni? Miksen osaa lähteä liikkeelle liikennevaloista renkaita ja moottoria huudattamatta? Selityksiä on paljon; erilaiset autot (vrt. autokoulun auto ja oma auto / diesel ja bensakone / farkku ja sedan), kokemattomuus (olenko ollut auton ratissa edes 50 tuntia yhteensä?) ja se, ettei kaikkea opetettu autokoulussa (esim. pehmeää jarruttamista ja kunnollista parkkeeraamista) – ja vaikka olisi opetettukin, niin ei kaikkea opi heti.

Turjake, armaani, lohduttaa urheasti. Auton perässä roikkuu Finnoontiellä aina joku (yleensä joku Audi tai citymaasturi) riippumatta siitä ajatko alinopeutta tai ylinopeutta. Parkkeeraamisen kyllä oppii ja se kai on (jostakin syystä) etenkin naisille jotenkin hankalaa (en halua leimaantua naiskuskiksi!!). Oikkuli on vähän hätäinen lähtijä ja kytkimestään herkkä italiatar.

Koitan puhua järkeä myös itse itselleni. Mitä helvetin väliä sillä on mitä muut minusta ajattelevat niin kauan kun en aiheuta vaaratilanteita? Mitä sitten jos minulle tööttäillään (näin kävi kerran emmekä kumpikaan Turjakkeen kanssa keksineet siihen syytä)? Entä sitten vaikka joku on ajaa päin tolppaa seuratessaan sitä mitä minä törttöillen? Ja mitä väliä, jos joku joutuu parkkiksella hiukan odottamaan, kun minä koitan saada vähemmän ketterää Alfaamme kahden auton väliin huonolla menestyksellä (luovutin ja hain toisen paikan)? Kukaan ei kuollut. Kenenkään auto ei naarmuttunut. Pelti ei kolissut. Enkä minä edes äyskinyt lapselleni, joka parkkipaika-shown aikana tiedusteli, että aiommeko mennä uimaan vai emme.

Pahin vahinko on ollut se, että unohdin aurinkorasvan kotiin ja selkäni helottaa pahasti. Prkl.

    • Morre

      Kirjoista elämänsä rakentanut naisimmeinen. Elämään mahtuu kuitenkin paljon muutakin kuin kirjallisuus - halusi tai ei. Tässä blogissa jupisen niin kirjoista kuin siitä muustakin. Iloja ja suruja, niitähän elämä on täynnä.

      Laske läpitte perkele! Hautaa pystyyn, että maata säästyy!
      -Anton Laurila / Täällä Pohjantähden alla-

    • Avainsanat

    • Kategoriat

    • Postaukset

    • Kommentit

    • Arkisto

    • Blogisuosikit

    • Linkit

    • Meta