Categories: Aho Juhani

Vanhassa painoksessani ei ole takakansitekstiä, joten minun sepustukseeni on tyytyminen. Panu kertoo kristinuskon ja vanhan suomalaisen uskonnon yhteentörmäyksestä. Mitään vuosilukuja teoksessa ei mainita, mutta arvioisin tapahtumien sijoittuvan 1600-luvulle. Korpivaarassa asuu mahtava tietäjä Panu, ja naapuripitäjään Kontojärvelle saapuu uusi pappi intoa täynnä. Papin tehtävänä on käännyttää pakanat kristityiksi ja Panu haluaa pitää kiinni omasta uskostaan (ja vallastaan). Yhteentörmäys on väistämätön ja menetyksiä kärsii niin pappi kuin Panukin.

Juhani Ahon kirjaksi tämä oli hieman yllättävä. Olen tottunut Aholta pehmeämpään tyyliin ja hitaampaan tempoon. Maalailevaa teksti on yhä edelleen jylhine luontokuvauksineen, mutta tapahtumien voima ja tempo yllättivät – positiivisesti. Panu on hahmona voimakas, vahvatahtoinen ja rohkea. Pappi on sinnikäs, uskoo vakaasti olevansa Jumalan asialla. Panun joukoista löytyvät Kari ja Jorma ovat mielenkiintoisia henkilöitä joiden ratkaisut vaikuttivat asioihin yllättävän paljon.

Hienoisesti kuitenkin häiritsee edelleen Ahon naiskuva. Tässäkään teoksessa ei ole ainuttakaan kunnolla vahvaa naista. Ilpotar, kovasanainen emäntä, pääsee lähimmäksi, mutta syvyyttä hänestäkin puuttuu. Panun vaimo, papin vaimo (joita ei edes nimetä) ja ikävän kohtalon kokeva Annikki ovat hieman Ellimäisiä (Papin tytär / Papin rouva) hissukoita. Onhan se tietysti loogistakin, että vahvatahtoisten miesten rinnalle päätyy helposti hallittavat naiset, mutta silti se nyppii hieman.

Parasta Panussa oli ehdottomasti shamanististen riittien ja taikojen kuvaukset. Aho kuvaa hienosti ympäröivän tunnelman, taian valmistelut, loitsusanat ja seuraukset. En tiedä paljonko hän on tehnyt pohjatyötä, onko kuvauksilla mitään todellisuuspohjaa, mutta hyvin realistisilta ne tuntuivat. Loitsusanoissa oleva kalevalainen poljento lisäsi mahtipontisuuden tuntua. Lisäksi minua miellytti kirjan puolueettomuus. Kristityt eivät ole täydellisiä hyviksiä eivätkä pakanat pahiksia – eikä päinvastoin. Uskontojen paremmuus on toissijainen seikka, tarina itsessään on se oleellisempi asia. Siitä iso plussa.

Kaiken kaikkiaan Panu kuuluu ehdottomasti Ahon parhaimmistoon ja ihmettelenkin ettei se ole ollut enemmän esillä. Tietyllä tapaa pidän tätä jopa parempana kuin Papin tytärtä ja Papin rouvaa. Ehkä tämä on jäänyt muiden Ahon teosten varjoon erilaisuutensa vuoksi? Suosittelen kuitenkin lämpimästi!

Takakansi:
Juhani Ahon (1861-1921) kertojankyvyt ovat näkyvissä jo hänen vuonna 1883 Kansanvalistusseuran Kalenterissa ilmestyneessä novellissaan Siihen aikaan kun isä lampun osti. Hänen ensimmäiset novellinsa julkaistiin kirjana 1884 samoin kuin realistinen pienoisromaani Rautatie. Jo seuraavana vuonna Aho hakeutui romaanissaan Papin tytär kohti rohkeampaa, kansainvälisen realismin oppien mukaista kerrontaa. Hän paneutui yhteiskunnan epäkohtiin – tässä naisen asemaan ja tyttöjen koulutukseen – ja näytti ympäristön voiman yksilön muovaajana. Elli on pappilan haaveksiva tyttö, joka haluaa nähdä kauas, konkreettisestikin puiden yläoksilta, katon harjalta. Papin tyttären lopulla kulkee Ellin maiseman halki Olavi Kalm, ylioppilasnuorukainen, ja jää mieleen ja unelmiin.

Romaanin toisen osan tapahtumat kuuluivat jo alun alkaen romaanisuunnitelmaan, mutta ne etsivät muotoaan kahdeksan vuotta. Elli on nyt papin rouva, ja heleänä kesänä maailmaa nähnyt Olavi Kalm tulee hänen elämäänsä. Kertomuksen juoni ei ole uusi, kirjasta on puhuttu suomalaisena Madame Bovarynä, mutta se runollinen hehku, johon Aho tarinansa sytyttää, se maisemarunouden puhuvuus, jolla hän sen ympäröi, se naisensydämen ymmärtäminen, jolla hän sen pohjustaa, tekevät siitä ainutlaatuisen. Syystä sanoo Päivi Molarius esipuheessaan, että Papin tyttäressä Aho lunasti Rautatien herättämät odotukset ja Papin rouvassa hän kirjoitti kirjan, joka on “laskettu sekä Ahon tuotannon ehdottomaan kärkeen että koko kaunokirjallisuutemme klassikoihin”.

Oma arvio:
Luin nämä alunperin “väärässä” järjestyksessä, mutta se ei kumpanakaan lukukertana haitannut ollenkaan. Molemmat ovat kuitenkin sen verran itsenäisiä teoksia.
Papin rouva oli ensimmäinen lukemani Juhani Ahon teos ja luin sen jo viime syksynä. Papin tyttären luin nyt sitten viimeisimpänä.

Näissä teoksissa tosiaan kulminoituu se mikä Juhani Ahon teoksissa viehättää. Se tyylikäs kuvailu, joka on niin huippuunsa vietyä, että sen maiseman näkee, kuulee, haistaa… aistii kaikin tavoin. Siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, Aho ei onnistu olemaan pitkäveteinen.

Myös se maisemakuvauksen kautta hahmottuva symboliikka viehättää minua kovasti. Kaikki palvelevat kirjan temaattista tarkoitusta. Ahon teoksissa ei ole lainkaan “turhaa” höpinää ja lätinää, vaan kaikella on tarkoituksensa.
Elli henkilöhahmona on todentuntuinen, mutta en osaa samaistua niin passiiviseen tyttöön / naiseen. Hän on hauras, herkkä, kaikkea sitä mitä tuon ajan naiselta odotettiin; säyseä ja kuuliainen, ensin isälleen ja sitten miehelleen. Hänen ihastumisensa Olaviin ja kaipuu ‘jonnekin pois’ oli suorastaan sydäntäsärkevää ja käsinkosketeltavaa. Ellin vertautuminen omaan äitiinsä rakentui viehättävästi sekä Papin tyttäressä että Papin rouvassa.

Hitusen häiritsi ainoastaan Olavin ja Mikon (Ellin aviomies) musta-valkoinen vertailu (vaikka se onkin realismille tyypillistä). Mikossa ei nähty oikein mitään hyvää, vaikka fokalisoijana olikin Elli, joka ei aviomiehestään juuri perusta. Olavin kuva hiukan muuttuu ja saa säröjä Papin rouvassa. Merkittävää on se, että kumpaakaan miestä ei nimetä Papin tyttäressä lainkaan. Olavista puhutaan vain ylioppilaana ja Mikosta käytetään nimitystä maisteri.

Kaiken kaikkiaan sekä Papin tytär että Papin rouva ovat upeita klassikkoteoksia, joista suomalainen kirjallisuus voi olla ylpeä.

Takakansi:
Syyskesällä 1889 Juhani Aho matkusti Pariisiin taskussaan kirjailija-apuraha ja mielessään suunnitelmia. Matkan aikana sai alkunsa Ahon pienoisromaani Yksin. Sen päähenkilö pakenee ikävää elämäänsä ja rakkaussurujaan Pariisiin, 1800-luvun lopun metropoliin, jossa yksinäisyyden saattoi kokea moderniin tapaan urbaanissa ympäristössä – ihmisjoukkojen keskellä, kaduilla, baareissa, kilparadoilla, kahviloissa, musiikkiteattereissa ja bordelleissa.
Ilmestyessään Yksin herätti paljon Suomessa kohua. Romaanin päähenkilö muistutti huomattavissa määrin kirjan kirjoittajaa ja aikansa julkisuudenhahmoa Juhani Ahoa. Esipuheessaan Jyrki Nummi kuitenkin toteaa, että todellisuudessa Aho erosi aika lailla kuvaamastaan passiivisesta mieshahmosta, joka on enemmänkin aikansa kirjallinen luomus, muodinmukainen “dekadentti”.
Juhani Ahon Yksin on tien avaus suomalaiselle modernille kirjallisuudelle.

Oma arvio:
Yksin oli taas erilainen kokemus muihin lukemiini Ahon romaaneihin verrattuna. Paljon rajummin erilainen kuin Juha oli. Tässä oli toki taas sitä Ahon tuttua viipyilevää maisemakuvausta ja tietynlaista herkkyyttä, mutta tämä oli silti erilainen.

Kerronta tapahtui minä-muodossa ja huolimatta siitä, se ei aiheuttanut sympatioita kirjan päähenkilöä kohtaan. Mielestäni romaanin ‘minä’ oli lähinnä itsesäälissä rypevä saamaton vanhempi poikamies, joka uikuttaa 15 vuotta itseään nuoremman neitosen perään. Hän yrittää hakea lohtua prostituoidun sylistä, näkee hänessä tuon kaipaansa neitosen, mutta se ei vie ikävää pois.

Ehkä koko tympääntyneisyyteni päähenkilöön pilasi myös lukunautintoani? Minusta tämä ei ollut parhainta Juhani Ahoa. Kuvaukset ja tunnelma olivat edelleenkin kohdallaan, mutta ikään kuin minä-kerronta ei olisi istunut tuohon kuvaan. Onhan Aholla muitakin passiivisia henkilöhahmoja (esim. Elli), mutta ne eivät saa aikaan tällaista tympääntyneisyyttä.

Syy voi toki olla myös hiukan modernissa tyylissä. Modernismi kirjallisuudessa ei ole lainkaan minun heiniäni.
Tässä on nyt oikeastaan kaksi vaihtoehtoa; joko teos ei avautunut minulle ihan täysin tai sitten tämä oli vain yksinkertaisesti huono (Ahon muihin teoksiin verrattuna).

Takakansi:
Kun Juha ilmestyi (1911), oli Juhani Aholle (1861-1921) jo vakiintunut selkeärajainen kansalliskirjailijan rooli. Romaania edelsi Rautatien lempeä pienoisrealismi, Yksin ja Helsinkiin -kirjojen suorasukainen suhde todellisuuteen, lastujen luonnonlyriikka, Panun myyttiseen menneisyyteen etsiytyvä kansallisromantiikka ja monien kirjojen kansallistunnot. Kaikkea tätä on mukana Juhassa, mutta samalla Aho siinä “murtautuu ulos kuorestaan ja rikkoo sekä tutun roolinsa että vakiintuneen tyylinsä”, niin kuin Kai Laitinen sanoo esipuheessaan. Poissa on kaikki herkutteleva viipyily. Kertomus etenee vahvana ja ankarana nykyhetkessä, preesensissä.
Juha on kolmiodraama, joka näytellään itäisessä Suomessa, kahden maailman rajalla, metsien, vaarojen ja pitkien vesireittien maisemissa. Se kertoo vanhenevan karun korvenraivaajan, hänen nuoren vaimonsa ja rajan takaa tulevan naistenmiehen tarinan, joka päätyy tuhoon. Tarina on klassinen, mutta Aho on siitä rakentanut oman mestariteoksensa. Hän on pystynyt “luomaan tuotantonsa kiinteimmän ja dramaattisimman, niin ihmiskuvauksen, tyylin kuin rakenteen kannalta lujimmin sommitellun romaaninsa”. (Kai Laitinen)
Oma arvio:
Juha oli todellakin erilainen muihin lukemiini Ahon teoksiin verrattuna. Erilaisuus ei suinkaan ollut huono asia, vaan itseasiassa varsin virkistävä kokemus ja vahvistaa vain mielipidettäni Ahon kirjallisesta lahjakkuudesta. Siinä missä Rautatie ja Papin rouva olivat tosiaan viipyileviä, luontoa ja ihmisen mieltä peilaavia teoksia, oli Juha tempoltaan hengästyttävämpi, tyyliltään dramaattisempi ja kokonaisuudessaankin hyvin väkevä balladi.

Toisekseen minua viehätti Juhan kieli, mitä muissa Ahon teoksissa en ole huomanut. Tässä nimittäin kieli oli hiukan kalevalaisen oloinen ja lyyrinen. Juhaa luonnehditaan “vääräsääri, väkäleuka” -termeillä, Marjaa puhutellaan ‘Marjueksi’ ja vanhemmista käytetään ‘maammo’ ja ‘taatto’ nimityksiä. Dialogien rytmikin usein kalskahtaa kalevalaiselta ja niissä on aistittavissa jonkinlainen poljentokin.

Juha hahmona oli jotenkin todella sympaattinen ja hellyyttävä. Jotenkin hänestä tuli mieleen lauhkea ja vanhentunut Jukolan Jussi. Juha urhoollisesti odottaa Marjaa vaikka epäilys ajoittain kalvaa mieltä. Yhtä urhoollisesti hän vaimoaan puolustaa ja haluaa kostaa tämän puolesta, ja siksikin Marjan petollisuus Juhaa kohtaan tuntui niin sydäntäsärkevältä. Traaginen loppu antoi jylhän loppusilauksen korpiballadille.

Marjan petollisuudesta huolimatta ei Marjasta saanut läpeensä pahaa kuvaa eikä hän sellainen ollutkaan. Hän katuu ja kuitenkin yrittää parhaansa. Tietyllä tapaa Marjan ratkaisut olivat helppoja ymmärtää, vaikka niitä ei hyväksyisikään.

Shemeikasta Aho maalasi tehokkaasti läpeensä itsekkään naistenmiehen kuvan. Komea, tumma ja tulinen mies – ja koti täynnä entisiäkin heiloja vaan ei vaimoa. Shemeikan surkea loppu ei kuitenkaan tuntunut reilulta, sillä eihän Shemeikka varsinaisesti ilkeä ollut. Varsinaisena olosuhteiden uhrina en kuitenkaan häntä voinut nähdä, toisin kuin Marjan pystyi näkemään (Juhasta puhumattakaan).

Kaikkiaan Juha oli todellakin virkistävän erilainen romaani Juhani Aholta. Klassikkoasemassahan se tämäkin on, eikä syyttä. Uskaltaisikohan katsoa Kaurismäen tulkinnan Juhasta vai pilaisikohan se lukukokemuksen?

Pieni näyte alun esittelytekstistä (V. Tarkiainen):
Rautatie on herkullinen pienoisrealismin tuote. Nuoruuden päiviltä tutut henkilöhahmot ovat nousseet kirjailijan mielikuvituksen näköpiiriin jonakin yksinäisenä hetkenä. Ne ovat houkutelleet häntä mukaansa hupaiselle seikkailuretkelle ja avanneet hänelle itsensä vaihtelevan toiminnan yhteydessä. Tuon näkemyksensä Aho on merkinnyt paperille hyvässä järjestyksessä ja pienimpiä ykstyiskohtiaan myöten luontevasti ja varmasti. Kertomuksen sankarit Matti ja Liisa ovat syrjäisen salomökin asukkaita jostakin Iisalmen tienoilta. He eivät ole koskaan nähneet rautatietä, mutta he ovat kuulleet siitä puhuttavan pappilassa ja käyneet Lapinlahdella varta vasten sitä katsomassa ja palanneet sitten kotiinsa syvästi pettyneinä. Tuolla matkallansa he ovat saaneet sen kokemuksen, etteivät moiset uuden ajan keksinnöt ole lainkaan heikäläisiä varten: ne vain viekoittelevat harhaan ja järkyttävät kotoisen elämän tyyntä kulkua. Saloseudun rauhaa ei kertomuksessa kuitenkaan yksipuolisesti ihannoida. Kirjailija on lempeästi hymyillen viitannut siihen, kuinka voimatonta ja aikansa elänyttä tuommoinen unelias rauha ja ummehtunut idyllisyys on ja kuinka se on olojen pakosta tuomittu väistymään uuden ajan raikkaamman hengen ja vauhdikkaamman toiminnan tieltä.

Oma arvio:
Jos minulta kysyttäisiin, että mistä kirjasta sinulle tulee hyvä mieli, niin sanoisin, että Rautatiestä. Tämä oli todellinen hyvän mielen romaani! Jollakin ihmeellisellä tavalla Juhani Aho osasi kuljettaa lukijaa, kuin kädestä pitäen, Matin ja Liisan mukana. Olin mukana Matin myöhäisellä rekiajelulla, olin mukana kun Liisa hermostui rukkiinsa, olin mukana kun päätös lähteä Lapinlahdelle syntyi… Lukijana todella pystyin olemaan kirjassa läsnä. Naureskelin Matin ja Liisan leppoisille torailuille, närkästyin kun postineiti niin rumasti huuteli Liisalle ja suorastaan saatoin käsin kosketella sitä tunnelmaa, minkä Aho loi luontokuvauksissaan. Luin kirjaa tässä helteisinä päivinä ja olen ihan varma, että hengitykseni höyrysi talvisella rekimatkalla ja taatusti kuulin, kuinka lumi narisi jalkojen alla.

Ihailin Ahon kuvailutaitoja jo lukiessani Papin rouvaa. Miten ihmeessä hän osaakaan kirjoittaa luonnosta pitkät tovit saamatta kuitenkaan lukijaa puutumaan (toisin kuin minulla kävi Tolkienin kanssa, joka myös harrasti ahkerasti ympäristön kuvailuja)? Luonto on niin oleellinen osa Ahon tekstejä, ettei niitä oikeastaan osaa kuvitella ilmankaan. Tai sitten ne olisivat jo ihan jotakin muuta.
Matin ja Liisan suhde oli arkisella tavalla todella lämmin. Nykyään puhutaan niin paljon siitä, että suhteessa pitäisi olla aina intohimoa, tulta ja tappuraa, ja arjenkin oikeastaan pitäisi olla yhtä juhlaa… Miksi ihmeessä? Ei lämpö ja rakkaus ole sellaisista asioista kiinni.
Rautatie on lämmin, ihana ja lempeä romaani. Tästä tuli todella hyvälle tuulelle!