Takakansi:
Perämies Edmond Dantès tulee ystäviensä pettämäksi ja teljetään syyttömänä vankilaan. Kun hän palaa, hänestä on tullut Monte Criston kreivi, varakas muukalainen, joka etsii nuoren merimiehen pettäjiä sekä suloista rakastettua, Mercedestä.
Oma arvio:
Takakansi tosiaan oli varsin ylimalkainen selonteko mutta ei virheellinen. Klassikoiden uusintapainoksiin (minunkin painokseni vuodelta 2005) lienee turha laittaa kovinkaan yksityiskohtaista kuvausta. Sellaisesta kiinnostuneet voivat kaivella yksityiskohtaisemman selostuksen vaikkapa Wikipediasta.
Olen joskus teininä lukenut Kolme muskettisoturia, mutta Monte Criston kreivi jäi vasta näin myöhäiselle lukemiselle. Muistan olleeni täysin rakastunut muskettisotureihin (joista Aramis oli suosikkini) ja niinpä vaistomaisesti odotukset tältäkin klassikolta olivat kovat. Tunnustan hienoisesti pettyneeni.
Vanhahtavaa kieltä oli hauska lukea ja viime vuosina kun olen muutenkin lukenut paljon 1800-1900 -luvun vaihteen kirjallisuutta, ei se ollut lainkaan ongelmallista. Se tuntui jopa luovan tietynlaista juhlan ja vakavuuden tuntua, mitä teos itsessäänkin vahvisti – Monte Criston kreivi ei ole järin humoristinen tarina vaan täynnä moraalista pohdintaa, uskonnollista hurmosta, petosta, armoa ja anteeksiantoa.
Tietynlainen pateettisuus ja sentimentaalisuus oli odotettavissakin, mutta silti sen määrä yllätti ja pisti pohtimaan, että ampuuko Dumas yli tehokeinona vai onko hän ihan tosissaan. Viimeisen parinsadan sivun lukuisat itsemurha-aikeet, niillä uhkailut ja niitä vastaan rukoilut alkoivat jo suorastaan tympiä. Samoin yllätti runsaudellaan hahmojen kiihkeät tunteidenpurkaukset itkuineen, rukoiluineen ja huokailuineen. Välillä tyylillisesti siitä tuli Don Quijote mieleen. Ehkä tämä suomalainen jäyhyys vaikuttaa lukukokemukseeni tältä osin…
Seikkailuromaanilta ei sovikaan odottaa liiallista todenmukaisuutta ja uskottavuutta, mutta liika on liikaa. Vankilassa Dantèsin oppima sivistys oli nyt nieltävissä vielä joten kuten, mutta Monte Criston kreivin loputon rikkaus jäi välillä ärsyttämään. Ei se nyt niin loputonta voinut olla ihan oikeasti? Nopeasti ja satumaisen ylellisesti kalustetut talot, yliampuvat lahjoitukset… Olenkohan turhan pikkumainen nyt?
Seikkailuromaanilta ei myöskään sovi odottaa kovin moniulotteisia henkilöhahmoja ja siltä osin Monte Criston kreivi lunasti odotukseni. Hyvikset olivat läpeensä hyviksiä ja pahikset totaalisen pahiksia. Hienoisen yllätyksen teki kuitenkin teoksen nimihahmo itse ymmärrettyään lopussa asettautuneensa turhan korkealle pallille ja se, etteivät rikolliset aina niin itsestäänselvästi olleet pahiksia.
Suurta hupia antoi kuitenkin tietynlaiset kulttuurierot tämän päivän lukijan perspektiivistä. Teosta kutsutaan takakannessakin koko perheen seikkailuromaaniksi ja siltikin esim. hassiksen pössyttelyyn kirjassa suhtaudutaan varsin myönteisesti. Olin myös havaitsevinani lesboseksuaalisen viittauksen Eugénie Danglarsin hahmossa, mutta se saattaa mennä osaltani jo ylitulkinnaksi.
Ylipäätään koko teoksen puoliväli oli hiukan pitkäpiimäinen, mutta alku- ja loppuvaihe onnistuivat koukuttavuudessaan todella hyvin. Valvoin viime yönä kahteen ja tämäkin päivä meni suurimmaksi osaksi tätä lukiessa, kun en millään malttanut jättää lukemista kesken. Paha alkoi vihdoin saada palkkansa ja taitavasti punotut juonikuviot alkoivat saada täyttymystään. Loisteliasta tarinankerrontaa kertakaikkiaan!
Kritiikistäni huolimatta Monte Criston kreivin klassikkoasema on ehdottomasti ansaittu. Tarina on moralismistaan huolimatta hyvä ja jännittävä. Uskaltaakohan sitä elokuvaa (vuodelta 2002) katsoa? Ainakin siinä olisi yksi suosikkinäyttelijöistäni: Michael Wincott.
edit 20.5.: Unohdin ihan kokonaan, että minun piti jupista kirjan loppuratkaisusta. Se ei lainkaan vastannut odotuksiani, vaikka tavallaan romanttinen olikin.