Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys (1983)

Takakansi:

Olemisen sietämätön keveys on neljän keskieurooppalaisen, sijaansa etsivän ihmisen tarina. Se on myös rakkauskertomus, syvimpiä ja kauneimpia, mitä on koskaan kirjoitettu.

Tomás, prahalainen kirurgi ja naistenmies, rakastuu päätäpahkaa herkkään hauraaseen tarjoilijattareen Terezaan. Hän haluaa tytön, mutta myös vapautensa, kaikki hänelle kertyneet ihanat naiset, joista tärkein on Sabina, itsellinen taiteilija ja seikkailijatar.

Vuosi 1968 viskoo ihmiset maailmalle. Genevessä Sabina solmii suhteen Franziin, keski-ikäiseen, osallistuvan polven tiedemieheen, jonka idealismi ulottuu koko maailmaan.

Ihmiskohtalot kutoutuvat romaanissa kuvioksi, jonka moraaliset, intellektuaaliset, eroottiset ja poliittiset kosketuskohdat ovat ainutlaatuiset aikamme kirjallisuudessa.

Oma arvio:

Eräs opiskelukaverini ehdotti minulle tätä romaania pähkäillessäni seuraavaa työmatkalukemiseksi sopivaa kirjaa. Ehdotuksen perustelut olivat hilpeät; siinä on lyhyitä lukuja ja siksi se on helppo jättää kesken. Ja kun kirja sattui olemaan jo valmiina hyllyssäni, päätin ottaa neuvosta vaarin. Niin tai näin, perustelu kyllä piti paikkansa. Olemisen sietämätön keveys oli helppo jättää kesken nimenomaan lyhyiden lukujensa vuoksi ja siksi se on erinomaisen hyvä matkakirja.

Tiesin jo kirjaan tarttuessani, että kyseessä on melkoinen klassikko, mutta en tiennyt mitä odottaa. Siitä huolimatta yllätyin hieman takakannen tekstistä ja mielenkiinnolla kävinkin tämän kimppuun. Sain tämän luettua varsin lyhyessä ajassa jo viikko sitten ja sen jälkeen olenkin vain pohdiskellut, että mitä tästä sanoisin.

Olemisen sietämätön keveys rakentuu ennenkaikkea henkilöiden ja filosofian varaan. Henkilöhahmot olivat parasta antia ja lukijana suhtautumiseni heihin oli ristiriitaista. Tomás oli yhtä aikaa raivostuttava ja säälittävä, Tereza oli ressukka, joka loppua kohden osoitti kehityksen merkkejä, Sabina jäi arvoituksellisen etäiseksi ja Franz hieman sekavaksi. Yllättävän vähällä käsittelyllä Kundera onnistui luomaan syvän kuvan Franzin vaimosta, Marie-Claudesta joka lopulta saa pitää miehensä hiukan erikoisella tavalla.

Suurimman moraalisen ryöpytyksen lukija kohtaa Tomásin ja Terezan välisessä suhteessa. Tomás haluaa rakastajattarensa, mutta Tereza ei halua jakaa häntä. Niinpä onneton Tereza painostaa hienovaraisin keinoin miestään, ja ajaa Tomásin sekasorron tilaan. Tomás yrittää hyvitellä Terezaa ja ostaa tänne koiran, joka sukupuolestaan huolimatta saa nimen Karenin (Tolstoi oli liian mahtipontinen). Kareninin kautta rakentuu hienolla tavalla ymmärrys ja vertaus ihmissuhteisiinkin. Kiintyminen, vuorovaikutus, vapaus, toistuvuus – niistä oli Kareninin rakkaus tehty.

Sabinan hahmo rakentui aluksi hienosti vapaan taiteilijattaren femme fatale -tyyppiseen rooliin, mutta loppua kohden se latistui ja olin siihen suorastaan pettynyt. Kundera ei saanut minua vakuuttumaan siitä, miksi Sabina lopulta teki sellaisen ratkaisun kuin teki. Sabinan ja Franzin suhde rakentui väärinkäsityksille (jotka jopa luetteloitiin) ja arvatahan sen saattaa, ettei sellainen kestä. Sabinan ja Tomásin suhde jäi yllättävän paljon sivuun.

En edelleenkään osaa sanoa, mitä mieltä olisin tästä teoksesta. ‘Hyvä’ tai ‘huono’ tuntuvat latteilta sanoilta, mutta ‘loistava’ tai ‘surkea’ olisivat liioittelua. Matkakirjana tämä on suorastaan erinomainen, mutta lukukokemuksena… Ei. En todellakaan tiedä. Klassikkona? Kai tämä on paikkansa ansainnut, tai ainakin niin minua viisaammat ovat todenneet.