7 Aug 2010, Comments (1)

Etelä-Savon riemuja, osa 1

Author: Morre

Kesäloma läheni päättymistään, mutta vielä oli yksi reissu buukattuna. Olemme autoiluihmisiä, joten nyt kun minullakin on ajokortti, niin on kivempi koluta Suomea. Päätimme aloittaa Suomen kauneimmaksi rankatusta paikasta, Punkaharjusta. Tarkoituksenamme oli viipyä Putikossa (pikkuinen paikka pienen Punkaharjun vieressä) kolme yötä ja tehdä sieltä käsin tutkimusta lähiseudun nähtävyyksiin. Vaan kuinkas sitten kävikään…

Lähdimme kohti Etelä-Savoa tiistaina aamupäivästä. Minun ajovuoroni oli ensin ja kuskia sitten vaihdettiin Luumäellä. Pysähdyimme aivan ihanassa pikkukahvilassa.

Henkilökunta oli varsin ystävällistä ja mukaan tarttui hiukan tuliaisiakin Tikrun hoitajille.

Vieraammilla seuduilla olemme tehneet työnjaon; minä olen kartturi ja puolisko on kuski. Ainakin nyt näin toistaiseksi, kun oma ajotaitoni on vielä ihan lapsenkengissään, vaikka se koko ajan paraneekin. Ilman harhautumisia löysimme kuitenkin tiemme Putikon hoviin, jossa tarkoituksemme oli olla kolme yötä.

Paikka oli suorastaan lumoava ja juuri tismalleen sitä, mitä halusimmekin. Se oli siisti, hyvin kunnossa pidetty, omaa rauhaa tarjoava ja edullinen. Hinta-laatu -suhde oli täysin kohdillaan.

Tässä majapaikkamme, josta käytettiin termiä Meijeri.

Sisältä näytti siis tältä. Kyseessä oli kahden huoneen huoneisto. Siellä oli mukava keittiö (kahvinkeitin, mikro + muut tarvikkeet), siisti vessa, jossa oli myös suihku.

Kirjauduttuamme sisälle, alkoikin olla jo huutava nälkä. Putikon hovissa ei ole ravintolaa, joten sapuska piti metsästää muualta. Ei muuta kuin autoon etsimään. Olin Putikon hovin vastaanottotilasta napannut Punkaharjun matkailuesitteen ja kävi ilmi, että ravintolat ovat lähinnä hotellien ja muiden vastaavien yhteydessä. Ajatus ei miellyttänyt, mutta minkäs teet.

Päätimme suunnistaa Kruunupuistoon. Kauniissa maisemassa oleva ravintola houkutti. Perille päästyämme totuus oli aika tyly. Punkaharjun esitteessä ei mainittu, että ravintola oli Fazer Amican. Jumalauta! Minä syön töissä sellaisessa ihan tarpeekseni. Sapuskat kyllä menettelevät työpaikkaruokalamoodissa, mutta ei vapaa-ajalla. Ravintolan ovesta astuessamme löyhähti vastaan terveyskeskushaju ja -sisustus. Vastaan köpötteli muutama vanhus rollaattorilla tilanteen kruunaamaan. Kyllä. Tiesimme, että Kruunupuisto on myös kuntoutuskeskus, mutta moiseen terveyskeskus-efektiin emme osanneet varautua. Pikavilkaisu ravintolaan, joka muistutti kouluruokalaa, vahvisti päätöksemme ja lähdimme lujaa karkuun.

Seuraavaksi suunnistimme kohti ravintola Hiekkalahtea, joka oli Holiday Club Punkaharjun yhteydessä. Ravintolaan johti valtatieltä kääntyvä pikkuinen hiekkatie, jonka päähän voisi kuvitella pikkuisen kesämökin. Pahat epäilykset alkoivat jälleen nostaa päätään. Löysimme kuitenkin perille. Parkkipaikalla ei ollut ainuttakaan autoa ja koko paikka vaikutti 20 vuotta sitten hylätyltä. Pihan yli vierähti oksarykelmä tuulen mukana ja olin kuulevinani Hyvät, pahat ja rumat -elokuvan tunnusmusiikkia jostakin kaukaa… Emme jääneet tutkiskelemaan asiaa enempää, vaan häivyimme. Olimme onneksi bonganneet ajomatkalla Nesteen huoltoaseman, josta saimme ihan riittävän täyttävät burgerit. Nesteen huoltsikka ei ollut aivan sitä, mitä olisimme halunneet, mutta emme jaksaneet etsiskellä enempää.

Jäimme pohtimaan, että eikö Suomen vanhimmalla turistialueella tosiaan ole laadukkaita ravintoloita? Kokemuksemme hotelliravintoloista eivät ole kovin mairittelevia. Ne ovat kalliita ja hienosti sisustettuja mutta hyvän ruuan kanssa niillä ei ole mitään tekemistä. Hotellissa oleva ravintola on vain majoituksen oheistuote, johon ei näemmä tarvitse satsata. Esitteen mukaan Punkaharjulla oli vain yksi pelkkä ravintola. Kyseessä oli baarin yhteydessä oleva grilli ja siihen aikaan illasta moinen ei houkuttanut pienen lapsen kanssa.

Ilmeisesti olemme harvinaisempaa kohderyhmää. Meillä ei ollut kesämökkiä (mitäpä sitä ravintolaan, jos kerran mökilläkin voisi kokkailla) eikä asuntoautoa. Majapaikassamme oli tosiaan hyvä tupakeittiö, mutta siinä vaiheessa iltaa olisi vain halunnut sapuskaa ilman sen kummempaa vaivannäköä. Haluan lomallakin lomailla enkä tehdä kotihommia.

Päätin laittaa tämän jutun useampaan osaan, sillä tarinaa vielä riittää! To be continued…

6 Aug 2010, Comments (0)

Ivan Turgenev: Tarpeettoman ihmisen päiväkirja (1850)

Author: Morre

Tämä on kolmas juttu Kolme venäläistä klassikkoa -kirjastani, joten takakansitekstiä olemme jälleen vailla. Tarpeettoman ihmisen päiväkirja on päiväkirjamuotoon puettu kertomus vakavasti sairaasta miehestä, joka tekee kuolemaa. Hän kertoo yhden vaiheen nuoruudestaan, kun hän rakastui varakkaan miehen tyttäreen.

Novellin sävy ja tyyli ovat tuttua venäläistä melankolisuutta ja teatraalisuutta. Rakastuminen Jelizavetaan pitää sisällään dramaattisen neljän hengen draamaan (neliödraama?) kaksintaisteluineen. Tapahtumien seurauksesta novellin minä pitää itseään tarpeettomana ihmisenä.

Tarpeettoman ihmisen päiväkirja oli hieman tarpeeton. Tai sitten se oli liian vaikuttavien teosten joukossa, joten sen ansiot jäivät niiden varjoon. Tarina oli hyvä, mutta jotakin siitä puuttui. Tai ehkä melankolisuuskiintiöni tuli täyteen tässä vaiheessa. Jotain Ivan Turgenevin juttuja voisi vielä lukea, joten ei tämä pahaa makua suuhun jättänyt.

31 Jul 2010, Comments (2)

Koirakuume

Author: Morre

On ihmisiä, jotka pitävät koirista. Ja sitten on koiraihmisiä. Mieheni kuuluu ensinmainittuihin ja minä viimeksi mainittuihin. Äkkinäinen voisi tietysti kuvitella, että tilannehan on suorastaan idyllinen ja että meillä olisi koira tai kaksikin. Ihan näin se ei kuitenkaan mene, sillä katsantokannoissamme on eroja.

Minä olen ollut koiraihminen lapsesta saakka. Asuin ison koirahoitolan naapurissa, jonka omistaja harjoitti myös kenneltoimintaa. Meillä kotona on ollut koiria ja minulla itsellänikin, kun muutin pois lapsuudenkodistani. Nykyään minulla ei ole koiraa eikä ole ollut kymmeneen vuoteen. Kymmeneen vuoteen. Kymmenen pitkää, tuskaista vuotta.

Toki elämäntilanteenikin ovat olleet sen verran vaihtelevia ja värikkäitä, ettei koiralle olisi ollut sijaa. En halua sohvaperunaa, vaan harrastuskaverin. Edelliset koiranikin ovat olleet palveluskoiria, joten olen toiminnanihminen sillä saralla. Näyttelypuoli ei niin kiinnosta, vaikka se osin saattaa olla välttämätöntä jos koiralle jotain titteleitä haluaa.

Ei-koiraihmisen on varmasti vaikea käsittää sitä tunnetta, mikä koiraihmisellä on ilman koiraa. Se kuitataan usein olankohautuksella tai turhanaikaisilla fraaseilla. Sappeni saa hyvin äkkiä kiehumaan ‘ei koira sovi kerrostaloon’ -mantralla, joka sitkeästi jatkaa eloaan. Toistaiseksi perustelut sille ovat olleet melkoisen hataria. Ei koira välitä siitä asuuko se sadan neliön omakotitalossa, rivitalossa vai kerrostalossa. Koiraa kiinnostaa se, että se pääsee hoitamaan soveliaaseen paikkaan tarpeensa ja että sillä on tarpeeksi toimintaa. Tarpeellinen toiminnan määrä riippuu siitä mihin käyttöön koira on jalostettu. Bordercolliella ja tiibetinspanielilla on erilaiset tarpeet. Sekä omakotitalossa että kerrostalossa koiraa voidaan hoitaa väärin. Okt:ssa on kiusaus vain avata koiralle ovi ja päästää se pihalle pissalle – siinä se toiminta. Kerrostaloasukin on sentään pakko vaivautua viemään koiransa ulos saakka. Tämä on yksi minun ja puoliskoni kiistakapuloista.

Koiran hoitaminen on oma lukunsa. Luonnollisesti se on tietyllä tapaa vaativampi kuin nelivarvaskilpikonna Tikru. Siinä missä Tikrun voi jättää pariksi päiväksi yksin niin että joku käy vain katsomassa sitä, koira vaatii isommat järjestelyt loman ajaksi mikäli sitä ei voi ottaa mukaan. Se täytyy lenkittää säällä kuin säällä. Sen ruokinta maksaa, rokotukset ja muut eläinlääkärikulutkaan eivät ole ilmaisia. Ei-koiraihmiset kertovat näitä asioita koiraihmiselle ihan kuin suurimpia uutisia. No oh shit! En olekaan tajunnut, että koiraa pitää lenkittää myös sateella! Tähän kyllä ei puoliskoni ole sortunut. Voimme olla asioista eri mieltä, mutta tyhmänä hän ei minua pidä.

Koirakuume siis vaivaa minua jatkuvasti enemmän tai vähemmän. Se saa ajoittain sysäyksiä, jolloin se nousee pahaksi palaksi kurkkuun ja kirvelee silmiä. Jos minulla olisi vauvakuume, niin syytettäisiin hormooneja. Koirakuumeeseen se selitys ei taida soveltua vaikka oireet ovatkin samat. Näen jatkuvasti ympärilläni ihania koiria. Ystäväni otti viime talvena ihastuttavan sekarotuisen koiraneidin. Toisella ystävälläni on kaksi valloittavaa welsh corgia. Isälläni on lupsakka kultainennoutaja ja siellä kyläillessämme oli hoidossa myös kääpiösnautseri, joka onnistui nyt antamaan taas sen pahan koirakuumesysäyksen.

Myönnän tietysti sen, että koirattoman elämä on helpompaa. Ihan kuten varmaan vauvakuumeinen tietää, että lapsettoman elämä on helpompaa. Ei pissa- ja kakkashowta. Ei hoitopulmia. Ei karvaa joka paikassa. Kolikolla on kääntöpuolensa. On tylsää, kun ei ole lenkkikaveria. On tylsää, kun ei ole harrastustoveria. Kukaan ei tule jalkopäähän istumaan kun luet kirjaa. Kukaan ei vahdi sinua nappisilmillään. Kukaan ei tule kotiovelle vastaan samalla riemulla kuin koira. Romantisoinko? Tietysti. Entisenä koiranomistajana tiedän, ettei se yhteiselo ole aina sitä ruusunpunaista auvoa. Joskus se rakki on ihan saatanan rasittava ja tiellä oleva otus, joka sotkee kaiken. Kaikella rakkaudella.

30 Jul 2010, Comments (2)

Nikolai Gogol: Muotokuva (1835)

Author: Morre

Takakansitekstiä ei ole tässäkään, sillä tämä on toinen tarina Kariston Kolme venäläistä klassikkoa -kokoelmasta.

Muotokuva -novelli pääsi yllättämään. En todella osannut odottaa kauhukirjallisia elementtejä ja jos ei kirjailijan nimi olisi ollut tiedossa, olisin veikannut tätä Edgar Allan Poen novelliksi. Sen verran samaa tyyliä herroilla tosiaan tuntuu olevan. Jos joku tietää, että olivatko he jollakin tapaa yhteydessä toisiinsa, niin olisi kiinnostavaa tietää!

Tarina kertoo nuoresta taitelijasta, Tšartkovista, joka päätyi ostamaan halvalla katseenvangitsevan muotokuvan.

“Kuva esitti vanhusta, jolla oli pronssinväriset riutuneet kasvot ja korkeat poskipäät; kasvonpiirteet oli vangittu hetkellä, jolloin ne olivat vääntyneet kouristuksenomaiseen virneeseen; voima, jota ne heijastivat, ei näyttänyt pohjoisen ihmiselle tyypilliseltä. Hehkuva etelä oli lyönyt niihin leimansa. Väljä aasiailainen asu verhosi laskoksin miestä. Vaikka muotokuva oli vaurioitunut ja pölyttynyt, taiteilija saattoi, pyyhkäistyään ukon kasvoilta tomut pois, nähdä siinä suuren mestarin työn jälkiä. Muotokuva oli viimeistelemätön, mutta siveltimenvetojen taituruus oli hätkähdyttävä. Silmät olivat kaikkein epätavallisimmat, taitelija tuntui keskittäneen niihin siveltimiensä koko voiman ja uutteran huolellisuutensa. Ne yksinkertaisesti katselivat, tuijottivat ulos taulusta, kuin särkien sen harmonian erikoislaatuisella elävyydellään.”

Tarina ei etene yllätyksellisesti. Tšartkov päätyy mystisesti rappiolle muotokuvan välillisellä vaikutuksella ja loppu on hänen osaltaan onneton. Uutta on sen sijaan se, että mystisen muotokuvan taustat selviävät tarinassa. Muotokuva -novellissa on tavallaan siis kaksi tarinaa. Sekä Tšartkovin että muotokuvan tekijän.

Pidin Gogolin tyylistä valtavasti ja janoakin tätä ehdottomasti lisää. Tarina etenee jouhevasti eikä tätä malttanut millään laskea käsistään. Yliluonnollisuuteen vivahtavat elementit olivat mahtava mauste juttuun, joka avasi myös monitulkinnallisuuden mahdollisuuden; oliko ilmassa oikeasti yliluonnollisuutta vai oliko tietyt tapahtumat vain ihmismielen kuvitelmaa. En tiedä, onko hänen muissa teoksissaan samanlaista “poemaisuutta”, mutta lukemallahan sekin selviää. Suosituksia otetaan vastaan!

30 Jul 2010, Comments (0)

Fjodor Dostojevski: Kellariloukko (1864)

Author: Morre

Takakansitekstiä ei tällä kertaa ole saatavilla, sillä käsissäni oleva nide on Kariston julkaisema Kolme venäläistä klassikkoa, jossa tämä on yhtenä tarinana. Kellariloukko (suomennettu myös nimellä Kirjoituksia kellarista) on katkeran miehen monologi, joka yrittää selittää omaa ilkeyttään. Hän puhuu suoraan kuulijoille ja monologi on jaettu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa hän puhuu itsestään ja selittää käytöstään. Toinen osa kertoo parista tapahtumasta hänen elämässään.

En ole aiemmin perehtynyt Dostojevskin tuotantoon, mutta monologin ensimmäinen osa vastasi erittäin hyvin sitä mielikuvaa, mikä minulla on Dostojevskin tuotannosta. Se oli raskas, syvällinen, paikoin masentava, mutta silti hyvin kiinnostava. Välillä lauseet sai lukea kahteen kertaan, että ymmärsi ne edes jotenkin. Ihmisluonteen kuvaajana Dostojevski ei tyydy pinnallisuuksiin, vaan sukeltaa hyvin syvälle. Toisinaan olo tuntui siltä, että olisi jäänyt itse kiinni jostakin; hitto, minäkin olen tällainen!

“Minä häpesin (ehkäpä vielä nytkin häpeän); päädyin joskus jopa siihen, että tunsin jonkinlaista salaista, epätervettä, ilkeätä pikku nautintoa palata jonakin mitä inhottavimmalla tavalla vietettynä yönä omaan loukkooni ja pakottaa itseni tajuamaan, että taas tänäänkin olen saanut aikaan jotain häpeällistä, ettei tehtyä taaskaan saa tekemättömäksi; ja minä nautin siitä, että sisimmässäni varkain kidutin itseäni, järsin ja raastoin itseäni siksi, kunnes katkeruus lopulta muuttui joksikin häpeälliseksi, kirotuksi hyvänolon tunteeksi ja vihdoin lujaksi, todelliseksi nautinnoksi!”

Monologin toinen osa oli toiminnallisempi, kerronnallisempi ja siten myös kevyempi. Monologin minä hakeutuu vanhan ystävänsä (jota ei pidä edes kovin häävinä) seuraan, ja päätyy tunkemaan itsensä vanhan luokkatoverin läksiäisjuhlaan. Sieltä hän päätyy ilotaloon ja näyttää lempeän puolensa lohduttaessaan sinne töihin joutunutta Liisaa, jota sitten kuitenkin myöhemmin kohtelee julmasti. Monologin toinen osa on ikään kuin ensimmäisen osan teorioinnin käytäntöä.

Monologin minä oli hyvin ristiriitainen henkilö. Hän korosti jatkuvasti omaa vastenmielisyyttään, mutta oli kuitenkin inhimillinen siinä missä muutkin. Hän oli tavallaan vain rehellisempi kertoessaan lukijoille omat pimeät puolensa. Niin Liisasta kuin vanhoista ystävistäkin olisi saanut samanlaisen Kellariloukko -tarinan.

‘Kellariloukko’ nimi on minusta oivallisen monitulkintainen. Monologin minä asuu konkreettisessa kellariloukossa, mutta hän kuvaa ihmismielen olevan myös tietynlainen pimeä kellariloukko. Rakastan tällaisia monimerkityksellisyyksiä!

Dostojevskistä jäi siis raskas mielikuva, mutta en näe sitä huonona asiana. Venäläinen kirjallisuus on ylipäätään omaa luokkaansa ja vaatii oman aikansa ja paikkansa. Ihan heti en varmaan Fjodor-sedän pariin palaa (hyllyssä odottaa Rikos ja rangaistus), mutta enemmin tai myöhemmin tartun varmasti hänen teoksiinsa.

24 Jul 2010, Comments (0)

Mökkireissun antia

Author: Morre

Kotiuduttu on. Itse asiassa mökki olisi ollut käytössämme sunnuntai-iltapäivään saakka, mutta koska tämä lauantai oli sateinen ja harmaa, koti-ikäväkin jo painoi, niin eipä ollut järkeä väkisinkään mökissä kyyhöttää. Kotiin on mukava tulla, vaikka viikon poissaolon jälkeen täällä tuoksahtikin hieman ummehtuneelle.

Ollaan siis yhtä mökkeilykokemusta viisaampia. Totesimme melko pian, että joka päivälle on keksittävä jotain ohjelmaa. Emme osaa vain löhötä rannassa kokonaista päivää (tämä on koettu myös ulkomaanreissuilla), etenkään 6-vuotiaan vipeltäjän kanssa, joka tahtoo koko ajan seuraa ja toimintaa. Mökkimiljöön puolesta oli kyllä tekemistä tarjolla; mukava uimaranta, minigolf-kenttä, tikkataulu, pallokenttä jne. Hiukan vaatimattomia ja nuhjaantuneita, mutta asiansa ajavia. Lisäksi mukana oli tietysti lukemistakin (niistä myöhemmin), mutta lukurauhaa ei jatkuvasti ollut tarjolla.

Siispä muutamia kohteita pitkin läntistä Uuttamaata tuli käytyä läpi. Tiistaina piipahdimme Lohjalla Tytyrin kaivosmuseossa. Se oli ilmanalaltaan varsinainen hellepäivän pelastus ja muutenkin mielenkiintoinen paikka. Oppaamme oli mukava ja asiantunteva eikä minullekaan iskenyt maanalainen pakokauhu, vaikka sitä hieman jännitinkin etukäteen. Suomalainen kaivoshistoria on sikäli vaatimatonta, että kovin ihmeellisiä tarinoita ei ollut kerrottavissa. Onnettomuuksiltakin täällä on säästytty tiukkojen turvatoimien ja maan lujuuden takia. Uutta tietoa oli se, että esim. Kiinan kaivosonnettomuudet johtuvat maan metaanipitoisuudesta, joka aiheuttaa kontrolloimattomia räjähdyksiä. Toki Kiinan turvatoimetkin ovat hiukan eri luokkaa…

Keskiviikon kohteenamme oli Fiskarsin ruukki. Ilma oli todella suosiollinen pitkin yllättävän ison alueen edestakaiseen haahuiluun. Alueen idyllisyys yllätti ja kyllä siellä ainakin kesällä kelpaisi asua. Talvesta en sitten niin tiedä. Mutkainen maantie ei ehkä talviolosuhteissa ole kovin mukava ajeltava ja minun ajotaidoillani erittäin hyvässä kesäsäässäkin oli tekemistä. Fiskarsissa on oiva tilaisuus tukea (ja nähdä) kotimaista käsityötä ja mukaan tarttuivat takorautaiset tuikkutelineet ja noppa. Lisäksi lasista tehdyt pingviini (kuvastaa puoliskoani) ja jääkarhu (minä).

Ihan näköiset! Ja lasimestarin työ näytti mielenkiintoiselta. Etenkin pikkuotustamme (jonka eläinhahmoa ei löytynyt ja se hahmovalinta ei ole oikein vielä selvillä) hämmästytti lasin puhaltaminen.

Tässä vielä kuva Fiskarsin Pikku Pässi -veturista, joka oli käytössä vielä 1960-luvulla! Ruukille on tarvittu paljon tavaraa ja Pikku Pässi on hoitanut hommaansa urheasti.

Fiskarsilta jatkettiin historiallisia polkuja pitkin kohti Mustion linnaa. Linna -nimitys on tietysti hiukan hämäävä (etenkin herrasseuralaiseni eivät tahtoneet nimitystä hyväksyä), kun ei näy muureja, torneja eikä muitakaan linnamaisia juttuja. Piti kysyä oppaalta, että miksi Mustion linnaa sanotaan linnaksi mutten sitten kehdannut kuitenkaan. Jos joku tietää selityksen, niin saapi valaista! Linna teki kyllä vaikutuksen. Pikkumies huokaili ihastuneena oppaan esitellessä mahtavia huoneita ja minäkin olin lumoissani. Etenkin kun mökkilukemistoni sijoittu 1800-luvun miljööseen, niin olin Mustiossakin aivan niissä maailmoissa. Oppaalla oli omintakeinen tyyli, joka alkukakistelun jälkeen osoittautui hyvin hilpeäksi. Linnaanhan ei pääse omin päin tutustumaan ja oppaan avulla saakin Mustion linnasta enemmän irti.

Torstaina pidimmekin taukopäivän, jolloin vahvistuikin se seikka ettei löhöily ole meitä varten. Kaksin miehen kanssa olisi kyllä keksinyt tekemistä (…), mutta muksu mukana tuo ilon mukana myöskin rajoitteita.

Perjantaina Oikkulimme nokka kääntyi kohti Turkua. Tarkoitus oli tutustua Aboa Vetukseen ja Turun linnaan. Palloiltuamme ensin ympäri Turkua etsimässä parkkipaikkaa (suosittelemme Puutorin parkkista), löysimme lopulta Aboa Vetukseen. Lumoava paikka kerrassaan! Etenkin nyt kun siellä on menossa äänimaailma näyttely, jossa siis on pyritty samaan keskiaikaisen kylän ääniä näyttelytilaan. Olisimme nauttineet näyttelystä enemmän, ellemme olisi osuneet peräti kahden opasryhmän väliin. Olisi tuntunut typerältä tunkea mukaan ryhmään (joka on kaiketi lisämaksullinenkin) ja toinen oli lapsille suunnattu ryhmä. Näin siis etenkin äänimaailma kärsi ja tutkimisen rauha oli hiukan mennyttä. Silti paikkaa voi suositella. Ars Novan puoli ei oikein kiinnostanut.

Ja vain meiltä onnistuu ajaa Turkuun tarkoituksena tutustua myös Turun linnaan ja myöhästyä siitä. Vika oli oikeastaan minun. Muistin, että Turun linna olisi ollut avoinna klo 21 saakka, kuten viime vuonna Keskiaikamarkkinoiden aikaan. Ilmeisesti ne markkinat tekevät poikkeuksen, sillä linna sulkikin ovensa jo klo 18. Näin siis tyydyimme kiertämään linnan vain ulkopuolelta. Oli typerää jättää asia tarkistamatta.

Jos Turussa kaipaa sapuskaa, niin voin hyvällä omallatunnolla suositella Oscarin Olohuonetta. Palvelu oli loistavaa, ruoka hyvää ja paikka viihtyisä.

Näiden jälkeen alkoi tosiaan mökkikiintiökin olla täynnä. Kyllä tuota samaa systeemiä harkita voi ensi kesäksikin, mutta ei meistä kyllä varsinaisia mökki-ihmisiä ainakaan tässä vaiheessa elämää saa. Arvostimme kyllä rauhaa ja hiljaisuutta (etenkin sitä hiljaisuutta kun kotimme ympärillä on rakennushommia tehty kolmisen vuotta), mökkinaapuritkin olivat mukavia (= pysyivät omissa oloissaan) ja sijainti oli loistava. Siltikin… En tiedä. Ei ollut ihan täysin meidän juttu.

18 Jul 2010, Comments (0)

Mökkeilyä

Author: Morre

Tänään pitäisi lähteä vuokramökille viikoksi. Jännittää etukäteen monikin asia ja yksi niistä on viihtyvyys. Viihdymmekö mökillä? Puitteet sinänsä pitäisi olla kunnossa; mökki on järven rannalla, siellä on sähköt (tästä huolimatta emme aio ottaa läppäreitä mukaan) eikä sinne oli pitkä ajomatkakaan. Mukaan olemme varanneet sulkapallomailat, pelikortit, kirjoja ja lapselle toki leluja.

Suomalaiset ovat mökkihullua kansaa, mutta en ole koskaan oikein päässyt mökkeilyyn kunnolla osalliseksi. Lapsuudenperheessäni mökkiä ei ollut ja jos kävinkin muiden mökeillä, olivat reissut aika lyhyitä, joten fiilikseen ei siltä osin oikein päässyt. Netti on pullollaan mökkikokemuksia ja yllättävän moni niistä on kuitenkin negatiivisia. Mökki saatetaan kokea työleiriksi, jossa ei ole aikaa rentoutua. Aina on jotakin pikkuremppaa tehtävänä ja haastavat olosuhteet (esim. sähköttömyys) tuovat lisää puuhaa ja jännitystä vaikkapa ruuanlaiton suhteen. Mökille on paljon tulijoita ja sitten saa aina olla kestitsemässä sukulaisia ja tuttavia. Kieltämättä nämä seikat ovat käyneet omassakin mielessä.

Hyvää mökkeilyäkin taatusti on. Ihannekesämökkini olisi syrjäisessä ja kallioisessa paikassa järven rannalla. Sinne ei ole monen tunnin ajomatka, kolme tuntia olisi kipuraja. Ympärillä jylhää metsää ja kalliota. Asioiden helpottamiseksi mökillä voisi olla sähköt, mutta vaikkapa sisävessaa en koe tarpeelliseksi. Mökki ei saisi olla työleiri ja kallioista ympäristöä ihailen siksi, ettei sinne vahingossakaan saa minkäänlaista puutarhaa aikaan. Ja sauna! Tietysti mökissä pitää olla sauna. Mökille tuodaan vanhat lakanat ja muut petivaatteet. Astiatkin ovat sekalaista sorttia ja kierrätyskamaa. Rumia ja ruskeita. Räsymatot. Onneton pieni liesi eikä uunia. Vanha, kovaa meteliä pitävä jääkaappi.

Siitä olisi minun unelmamökkini tehty.

13 Jul 2010, Comments (0)

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen (2007)

Author: Morre

Takakansi:

Mikko Virtasella on ongelma. Hän ei tahdo olla suomalainen mies, mörökölli, ahdistuksen ja huonon itsetunnon ruumiillistuma. Hän on päättänyt tulla ruotsalaiseksi.

Helppoa se ei ole: Ruotsin kansalaisuutta ei heltiä miehelle, joka ei ole asunut maassa päivääkään, eroaminen Suomen armeijasta ei ota onnistuakseen, eikä työnantaja suostu myöntämään edes Victorian syntymäpäivää palkalleksi vapaaksi. Virtanen ei kuitenkaan luovuta. Hänestä sukeutuu Mikael Andersson – empaattinen, rakastava ja keskustelutaitoinen ruotsalainen perheenisä Göteborgista. Hinta on kova, mutta mihinpä ei ihminen olisi valmis saadakseen asua maailman demokraattisimmassa yhteiskunnassa, kansankodissa, missä ovetkin avautuvat kutsuvasti sisäänpäin.

Oma arvio:

Olin jo miltei ehtinyt unohtaa koko hehkutetun kirjan, kunnes sitten huomasin tämän pokkaripainoksen kesäalessa. Jes! Halvalla lähti hauska kirja, jonka olenkin halunnut lukea. Mikäs nimittäin sen hauskempaa kuin ruotsalaisille irvailu (kaikella rakkaudella toki). Jo kirjan idea kuulosti hauskalta. Hiukan Hotakaismaiselta älyttömyydeltä ja pakkomielteisyyden tematiikka toikin mieleen Juoksuhaudantien.

Päiväkirjamuotoon kirjoitettu Vadelmavenepakolainen oli äkkiä luettu. Se jaksoi huvittaa ensimmäiset viisi sivua ja sen jälkeen se lähinnä tympi. Sen viitsi lukea vain siksi loppuun, että se oli niin lyhyt juttu. Kirjan ongelma oli huonosti perustellut yliampuvat ratkaisut. Esimerkiksi se, että Mikko ei voinut vain muuttaa Ruotsiin, johtui siitä, että hän halusi olla aidosti ruotsalainen eikä mikään maahanmuuttaja. Hän myös varjosti muutamien ruotsalaisperheiden elämää Thaimaan-lomilla piilotettujen kuuntelulaitteiden ym. avulla, päästäkseen lähemmäs ruotsalaisuutta. Hän teki pari murhaa asian tiimoilta. Palkkasi näyttelevän yksinhuoltajaäidin lapsineen viettämään “ruotsalaista perhejoulua” luvattomasti käyttöön otetussa asunnossa. Meteorologi Petri Takalan häiriköinti, koska tämä peittää vartalollaan Ruotsin kartan säätiedotuksissaan. Tässä vain muutamia esimerkkejä. Ehkä yksi tai kaksi näistä olisi riittänyt, mutta Nousiainen kylvi näitä ihan urakalla.

Jo hahmona Mikko Virtanen (yritettiinkö nimivalinnalla tavoitella jotakin ‘tällaisia me kaikki suomalaiset olemme’ -tematiikkaa?) oli epäuskottava. Kansallisideologinen pakkomielle (jota Virtanen pitää kansallisuustransvetismina) vielä menettelee, mutta esim. 3-vuotiaan muistot Olof Palmen hautajaisista ovat aika tympiviä pakkomielteistä identiteettiä pohjustaessa. Miksi hitossa Nousiaisen on pitänyt pilata sinänsä hauska aihe näin räikeillä epäuskottavuuksilla ja ylilyönneillä? Tietysti totuus voi olla tarua ihmeellisempää, mutta ainakin se pitäisi kirjallisuudessa osata selittää uskottavasti.

Tästä olisi tullut todella hieno, mikäli Kari Hotakainen olisi kirjoittanut tämän. Puolueellinen mielipide, tunnustan.

13 Jul 2010, Comments (0)

Brad Warner: Hardcore zen (2003)

Author: Morre

Takakansi:

Luulitko että punk on rajuinta mitä löytyy? Luulitko että auktoriteettien kyseenalaistaminen riittää? Ei sinne päinkään! Kovat kaverit kyseenalaistavat kaiken, ja ne kaikkein kovimmat kyseenalaistavat jopa itsensä.

Tätä on Hardcore zen. Zeniä niille, jotka eivät kaipaa lootuksenkukkia ja temppelikelloja, mutta haluavat tietää totuuden. Lue, niin tiedät miksi Gene Simmons ei ole zenmestari.

Bard Warner (1964-) kasvoi ohiolaisessa pikkukaupungissa ja soitti punkia hardcore-bändissä nimeltä Zero Defex. Parikymppisenä Warner muutti Japaniin ja pääsi töihin halpoja hirviöelokuvia tehtailevaan tuotantoyhtiöön. Japanissa Warnerista tuli myös oikea zenmestari. Hän asuu japanilaisen vaimonsa kanssa Los Angelesissa, käy HC-keikoilla ja vetää “kuolettavan tylsiä meditaatiokursseja”.

Oma arvio:

Kerrankin zeniä koskeva opus, joka ei ole täynnä himmeitä vertauskuvallisia tarinoita. Ilman niitäkin zeniläisyys on hankalasti ymmärrettävissä oleva asia (jota en suinkaan väitä ymmärtäväni). Ja ilmeisesti niiden tueksi vaaditaan välttämättä niitä vertauskuvia. Warner kuitenkin onnistuu esittämään ne lähes ymmärrettävästi. Tiedättehän sen tunteen, kun aivot ovat nyrjähtää sijoiltaan kun olet ihan viittä vailla ymmärtääksesi jonkun asian? Sellainen tunne minulla oli lukiessani Hardcore zeniä.

Warner on siis zenin popularisoija – hyvässä ja pahassa. Hän yksinkertaistaa asioita, mutta paikoitellen ehkä liikaa. En ainakaan itse oikein saanut kiinni siitä ajatuksesta, mitä hän ajaa takaa kannustaakseen päivittäiseen zazeniin (se, kun istutaan lootusasennossa vailla ajatuksia ja tuijotetaan seinää). Jokin epämääräinen ajatus elämän hektisyyden vastapainoksi ei oikein riitä perusteluksi.  Samaten zazenin myötä mielen (mahdollisesti) valtaavat demonit menivät hiukan ohitse.

Zeniläisyyden idean suhteessa auktoriteetteihin Warner kuitenkin selittää hyvin. Zen kannustaa siis kyseenalaistamaan kaiken ja hyväksymään Totuuden. Totuus on asiat tässä ja nyt. Zen lyö jossittelulle luun kurkkuun. “Sitku”-elämä (sitten kun olen hoikka/rikas/naimisissa/ammatissa X ym.) on turhaa sinnä missä menneisyyden kaivelukin. Etenkin tässä kohdin tuli kovastikin Kari Enqvist mieleen (onkohan hän lukenut tämän kirjan?). Sekä Enqvist että Warner allekirjoittavat ajatuksen siitä, että menneisyyden Minuus ja nykyisyyden Minuus ovat kaksi eri Minuutta, joilla saattaa olla vain satunnaisia yhteneväisiä piirteitä. Ajatus on kiintoisa, mutta itseäni siinä jokin kaihertaa…

Takakansitekstin viittaus Gene Simmonsiin meni myös ohi. Häntä kun ei taidettu mainita kertaakaan koko kirjassa. Tosin se ei ole Warnerin syy. Huolimatta pikkukritiikistäni tämä on ihan virkistävä teos. Joskin ehkä vastapainoksi haluaisin joskus tutustua ihan kunnolliseen zen-teokseen. En vain tiedä ymmärtäisinkö siitä sitäkään vähää mitä ymmärsin tästä.

6 Jul 2010, Comments (0)

Vesirokko, tuo taudeista viheliäisin

Author: Morre

Pikkuotus sai ihanan helteiselle viikolle varsinaisen täysosuman; vesirokon. Maanantaina päiväkodista soitettiin ja siitä riemu sitten alkoi. Maanantai-ilta ja tämä tiistaikin aluksi tuntui menevän turhankin helpolla, mutta nyt alkaa potilaan olo olla tuskainen. On kuumetta, kutittaa, kuuma, tylsää, jano… Lääkärisetä määräsi Ataraxia ja kyytipojaksi haettiin vielä vesirokkoon tarkoitettua viilentävää vaahtoa.

Tältä tuskaisen potilaan selkä näyttää nyt tiistai-iltana. Vanhempien hartain toive on tietenkin nopea parantuminen. Semminkin kun lomakin alkaa ensi viikolla ettei kaikki suunnitelmat mene ihan pipariksi…

    • Morre

      Kirjoista elämänsä rakentanut naisimmeinen. Elämään mahtuu kuitenkin paljon muutakin kuin kirjallisuus - halusi tai ei. Tässä blogissa jupisen niin kirjoista kuin siitä muustakin. Iloja ja suruja, niitähän elämä on täynnä.

      Laske läpitte perkele! Hautaa pystyyn, että maata säästyy!
      -Anton Laurila / Täällä Pohjantähden alla-

    • Avainsanat

    • Kategoriat

    • Postaukset

    • Kommentit

    • Arkisto

    • Blogisuosikit

    • Linkit

    • Meta